Aattoyönä keinumassa

Illalla koiran kävelytyksen jälkeen menin istuskeleen leikkipuistoon ja mietiskeleen sitä kaikkee, mitä joulu on mulle aikasemmin ollut ja sitä, mitä se on mulle nyt.
Halusin olla siinä vaan ihan rauhassa ja katella ikkunoista ihmisten jouluhössötystä ja tohinaa, kun ne koristeli kuusia ja siivos viimesiä vetoja ennen isoo ja ihmeellistä päivää, kun lapset on onnellisimmillaan ja vanhemmilla hellittä vuoden isoin stressi. Musta joulu ei oo tänä vuonna tuntunut yhtään joululta. Oon koittanut kuunnella joululauluja ja katella joulu elokuvia. Oon kulkenut kaupoilla, jos ihmisten joulumieli tarttus muhunkin, mutta ei. Se vaan on ja pysyy kaikana mun luota. Joulusiivouksellekin haistatin pitkät ja nyt istuskelen koirani kanssa keskenäni kotona kirjottelemassa runoja kaikesta mieleen tulleesta.
Siinä puistossa keinussa istuessa huomasin puistotiellä seisovan jonkun ja miettivän selkeesti, tulisko mun luo vai ei. Lopulta se tuli siihen viereen. Ihan tuntematon ihminen. Toivotti ensin hyvää joulua ja kysy, miks mä siellä yksin istun. En mä osannut vastata siihen mitään.. Rapsutin vaan Tindraa ja tuijottelin hölmistyneenä sen miehen housunlahkeita.  Loppuviimeks se istu siihen viereiseen keinuun ja koitti alkaa jutteleen niitä näitä. Mua lähinnä vaan ärsytti se, etten saanut olla siinä rauhassa. Toisaalta mua taas ihmetytti se, miks joku ventovieras näki vaivaa niin paljon, että jäi siihen jutteleen. Sano vaimonsa odottavan jo häntä kotiin, kun piti vaan kaverille nopeesti viedä joululahja.. Se alko ihmetellä, etten reagoinut mitenkään sen jutteluihin ja yhtäkkiä se vaan halas mua ja sano menevänsä nukkuun.
Pienen hetken päästä mä havahduin siihen, että sora rapisi siinä ja joku istu taas viereiseen keinuun. Sehän se oli. Se sama mies tuli ja sano, että sen oli pakko tulla kattoon, etten mä siihen koko yöks jää istuun yksin.
Ihmetteli siinä, miks mä istun siinä keinussa yksin ja kyseli onko mulla kaikki ok. Varmisti, etten oo sille vihanen mistään. Kielsin olevani vihanen kellekään. Tarvittin vaan aikaa miettiä asioita, kun tuntuu pikkusen pahalta tällä hetkellä.
Kovasti se ihmetteli mikä niin pahalta tuntuu. Erehdyin sille sit kertoon tajunneeni tänään, että tietämättäni työnnän ihmisiä pois mun luota, etten aiheuttas niille mielipahaa.
Kerroin, että mulla todettiin kakssuuntanen mielialahiriö. Saatan tänään olla ilonen kun pikkulintu viljapellossa, mutta seuraavana päivänä maani myynyt ja rahani juonut. En halua päästää ketään uutta ihmistä lähelleni siitä syystä, etten sit masennusjaksollani satuttas niitä. Loppuviimeks taas tajusin pohjalla olevan oma itsekäs ajatus ja pelko siitä, että saattasin satuttaa sillä itteeni. Jos joku musta enemmänkin tykkäis ja kaikki olis hyvin ja sit ensimmäisen masennusjakson tullessa se ihminen huomasikin, ettei jaksakaan olla mun tukena, ja tajuis olevan liian raskasta elää mun kanssa.. Sit jos se siinä vaiheessa jättäis mut. En mä enää sellasta kestäs. Se hajottaa päätä enemmän, kun mikään muu, eikä mun pää oo mikään ehjin mahdollinen nytkään.
Yhtäkkiä se menikin hiljaseks. Ei enää vastannut mitään. Mä nousin keinusta lähteekseni, mutta vilkasin taakseni ja siihen se jäi istuun. Jäi kylmään keinuun miettiin, mitä olin just sanonut. Komensin sitä mennä kotiinsa, kun sillä on siellä ihmisiä jotka sitä odottaa joko nukkuun viereensä tai peitteleen.
Otin ite Tindran ja painelin suorinta tietä kotiovelle ja vielä kotioveltakin näin sen edelleen istuvan siellä kaukana puistossa siinä mun viereisessä keinussa takinliepeet maata hipoen. Siinä se varmaan mietti, että elämää voi näköjään elää eritavallakin, kun mihin hän oli tottunut.

Tälläsen tiivistelmän mä tästä tän iltasesta kirjottelin, kun aloin oikein miettiin:



Mä yöllä salaa menin lähi puistoon keinumaan
Siinä toivoin, että yksin pitkään olla saan
Iltakävelylläsi satuit mun ohi kulkemaan
Hetken siinä mietit, mutta tulit juttelemaan
Vaikka kuinka yritit istuin siinä hiljaa vaan
En pystynyt mä muuta, kuin maahan tuijottaan
Mä pitkään hiljaa olin, sä jaksoit odottaa
Vakavana mua katsoit ja tulit lopulta halaamaan
Jonka jälkeen lähdit vaimosi viereen nukkumaan
Mä jäin siihen ajatuksissani koiraa rapsuttaan
Kohta askeleet läheni alkoi hiekka rapisemaan
Jonkun sinä kerroit saaneen sinut palaamaan
Tulit kai katsomaan, minun menneen  kotiin nukkumaan
Vaan eipä yksinäisen kiire kotiin ollutkaan
Hällä koiransa kun oli jo siinä mukanaan
Ei jäänyt tyhjään kotiin häntä kukaan odottamaan
Sä huomasit sen palatessasi viereeni istumaan
Hetken katsoit mua hiljaa ja olit kummissaan
Kuinka valitsin seurakseni riippuvan renkaan
Mä kai tiesin hyvin syyni siihen valintaan
Sitä kun en voisi saada luotani pakenemaan
Se siinä tukenani olisi vaikka sattuisi masentamaan
Silloin kun en hymyilisi saati pystyisi nauramaan
On ihmisen luonto pyrkiä iloiseen seuraan
Nykyään harvoin olen sitä, enkä nyt ainakaan
Niin paljon surua mahtuu tähän maailmaan
Ja aika ajoin se kaikki pyrkii mulle kasaantumaan.
Mä tämän kaiken tiesin, enkä sulle pystynyt kertomaan
Kuinka loppujen lopuksi paljon se mua satuttaakaan
En uskalla enää päästää itseäni rakastumaan
Ennen pitkää se johtaa vakavaan tunnetapaturmaan
Se syöksyy päin seinää ja saa minut loukkaantumaan
En voi vaatia ketään tälläistä paskaa jaksamaan
Kun saatan yhtäkkiä vain lipsua masentumaan
Mä nousen ylös keinun jääden siihen heilumaan
Jokin pakottaa mut kääntymään ja taakseni katsomaan
Olet jäänyt siihen hölmistyneenä perääni tuijottamaan
Mä kehotan sua mennä sisään joulua juhlimaan
Otan koirani ja lähden kohti kotia taivaltamaan
Alkaa ajatuksissani kyyneleen poskille virtaamaan
Rauha minut täyttää  kun koti oven viimein auki saan
Kengät jalastani heitän ja menen sohvalle istumaan
Tulee koira sohvan luo jääden viereeni makaamaan
Alan ajatuksissani jotain elokuvaa tuijottamaan
Huokaan hiljaa mielessäni: kohta on joulu ohi taas.

Meillä on täällä kaksi kieltäytyjää!

Tiedättekö ajatuksen, kun joskus elokuvaa katsellessa tulee tunne, että onneksi tämä ei ole todellisuutta.
Tänään törmäsin ajatukseen, jossa koin eläneeni sen hetken aiemmin, mutta tajusin muutaman sekunnin myöhemmin nähneeni sen jossain elokuvassa. En muista elokuvan nimeä, tai osaa sitä sen paremmin kuvailla, mutta kyseessä oli kohtaus, jossa jokaiselle ihmiselle laitettiin jonkun näköinen tunniste ihoon. Ihmiset jonottivat merkittäväksi lapun kanssa, jossa oli heidän henkilötietonsa.
Joku kuitenkin jonossa päätti kieltäytyä kunniasta ja saman tien vartija alkoi viestiä radiopuhelimella "Kuuleeko FJ79. Meillä on täällä kieltäytyjä!" Paikalle juoksi tainnutuskaasun kanssa muutama henkilö ja hetken kuluttua "kieltäytyjä" heräsi kuulusteluhuoneesta.

Tänä aamuna heräsin tunnin myöhässä tajuamattani uuden kännykän piipityksen olevan herätyskello.
Ajattelin olla panostamatta ulkonäkööni, vaan sitasin hiukset ponihännälle ja silmälasit päähän piilolinssien sijasta. Meikit jäivät samaan pussiin itsetyytyväisyyteni kanssa.
Koululla luokkalaiset kertoivat tänään pidettävistä tietojärjestelmä kuvauksista. Siinä sitten istun tuijottaen tyhjää seinää ja ilmoitan kieltäytyväni. Opettaja toteaa, ettei sellaista mahdollisuutta ole.

Hetken kuluttua jonotamme kirjoittamaan tunniste paperia, johon tulee nimi ja luokkatunnus. Lapun kanssa meitä ohjataan yksitellen istumaan koulun käytävälle sijoitetulle korkealle jakkaralle läpeensä kyllästymeen media-assistentti opiskelijan kameran eteen. Tilanne oli kaiken kaikkiaan, kuin keksitysleirille marssitus tilaisuudesta, tai vankilaan marssittamisesta. Puuttui vain oranssit haalarit. Opiskelija nappaa kuvan yhden softbox valaisimen valovoimalla katsomatta kertaakaan kameraan. Lopputuloksesta ei tienyt kukaan, oliko silmät kinni, auki, vai kierossa, saati osuiko se pää nyt kuvan ylä- vai alareunaan.

Kuuntelimme kahden opettajan keskustelua, joista toinen oli hetkeä aiemmin kiiruhtanut paikalle äänessään pelon sekaista skuuppi-henkeä. Saatte varmasti päähänne mielikuvan tuosta olotilasta varmasti ajattelemalla teiniä, joka juoksee kertomaan luokkakavereilleen jonkun toisen opiskelijan heittäneen opettajaa mädällä tomaatilla.
Paikalle tulleen opettajan ja kuvausta valvovan opettajan keskustelun kulku oli suurin piirtein näin:
"Kuvittele! Meillä oli täällä tänään kaksi kieltäytyjää!"
"Eipä ole missään muualla ollut kieltäytyjiä, kuin tässä toimipisteessä.."

Katseemme kohtasivat oman ryhmänohjaajan kanssa ja molemmat naurahdimme huomaamatta. Ryhmänohjaajani puuttui edelliseen keskustelun toteamalla: "No itseasiassa.. taitaa mullakin tässä olla kaks kieltäytyjää.."

Se pysähtynyt hetki siinä koulun käytävällä oli käsin tunnettavissa. Sekunneissa toinen meistä vietiin erilliseen huoneeseen. Ovi suljettiin perästä ja kysymykseenkään ei tullut mahdollisuus, että olisimme yhtä aikaa voineet mennä keskustelemaan asiasta.
Tilanne oli kuin suoraan elokuvista. Johtavaa valtaa kritisoiva yksilö viedään koppiin, josta hän joko palaa alistettuna, myöntyneenä zombiena, tai hän ei palaa ollenkaan.
Huoneesta tultuaan luokkatoverini kertoi kuvausten olevan jollakin tavoin liitännäisiä koulun turvallisuuteen. Ellemme suostu kuviin, olemme koululle turvallisuusuhka. Häntä jopa uhattiin sillä, ettei hän tule valmistumaan tästä oppilaitoksesta, ellei hän suostu kuvattavaksi.

Missään vaiheessa kysymyksistä huolimatta emme saaneet tietää, mihin kaikkialle kyseisiä kuvia tultaisiin käyttämään. Jotain ympäripyöreää mumistiin henkilökorteista työharjoitteluun. Ilman korttia ei kuulemma tänä vuonna kenelläkään ole asiaa yrityksiin.
Soitin tietenkin tästä pikkuveljelleni, hän kun tällä hetkellä on suorittamassa työharjoittelua yrityksessä, eikä ennen harjoittelun alkua ehtinyt kyseisessä kuvauksessa käydä, eikä näin ollen omista Tredun henkilökorttia.

Herää vain kysymys, miksi emme saa tietää, missä valokuviamme käytetään?
Miksi meille ei voida tai osata perustella tämän paremmin kuvaustarvetta?
Mihin jäi yksityisyydensuoja?
Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Ehdotimme myös, että toimittaisimme passikuvamme koulun käyttöön. Tämä järjestely ei käynyt. Kuva tuli ehdottomasti olla otettu tuossa kyseisessä penkissä koulun käytävällä, kaikkien mahdollisten vialla olevan olosuhteiden vallitessa.

Ilman tätä kuvaa emme siis voi valmistua koulusta. Valmistumiseen edellyttävät kohdat opintosuunnitelmassa eivät anna vihiäkään valokuvattavana olemisesta. Minkään kurssin alla ei lue moista pakotetta.

Mitähän seuraavaksi? Sormenjäljet ja DNA tunnisteet?
Samanlaisia tarinoita on levinnyt tänään ympäri internettiä. Näissä tarinoisaa aiempinä vuosina opiskelijoille on sanottu olevan laitonta pakottaa ketään tämän kalaisiin kuviin. Mikähän laki tätä vuotta varten on muutettu, jotta nyt on oikeus marssittaa pidätyskuviin vastentahtoisia täysi-ikäisiä ihmisiä.
Siis byrokratiaa ja laittomia uhkauksia.

Kuvausten jälkeen tilanteesta tuohtuneena marssimme koulun ruokalaan, koska niinhän sitä sanotaan, että hyvä ruoka, parempi mieli.
Lapoin lautaselleni salaattia jääden tuijottamaan sitä kasaa epäuskoinen hymy huulillani. KYLLÄ. Tänään voi vielä joku asia mennä pieleeen. Pääsin käyttämään kuuluisaa lausetta: "Keittäjä, salaatissani on kärpänen!"
Sillä lautasellani komeili jalat eri ilmansuuntiin vinksottaen siivet levällään oleva kärpäsen raato.

Missä nyt oli se byrokratia ja EU, joka kieltäisi tämän tasoisen ruoan tarjoilun??


Oletteko mahdollisesti nähneet elokuvan W.A.L.L.E.? Älkää taistelko hallitsevaa automatiikkaa vastaan, vaan alistukaa kiltisti.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta miten minä voin vaikuttaa kaikkiin?

Olen alkanut miettimään, mitä haluan elämälläni tehdä. Nyt en tarkoita, haluanko olla Parturi-Kampaaja, tai Stand Up -koomikko. Ei. Nyt tarkoitan miettineeni ihan oikeasti tovin tänään, mikä on minulle tässä maailmassa kaikkein kiinnostavinta.
Huomasin olevani enemmän kuin kiinnostunut ihmisten ajatusten ohjaamisesta. Siitä, mikä saa ihmiset ajattelemaan asioita tietyllä tavalla ja mikä saa ihmisen tuntemaan jonkin tunteen.
Rakastan nähdä reaktioita. Yleensä toivon saavani ihmiset nauramaan, mutta rakastan myös nähdä reaktion, joka on päinvastainen. jos kerron jonkin traagisen tapahtuman elämästäni. Ihmisten silmissä tapahtuva muutos sen kerronnan aikana.. Korvaamatonta. Jos saan toisen ihmisen itkemään empatiasta, tai nauramaan aidosti olen onneni kukkuloilla. Sain aikaan reaktion.

Jos tuon kaiken saa vielä tehtyä salassa niin, ettei kyseinen ihminen itse tajua tulleensa vaikutetuksi, on se vielä arvokkaampaa.
Parhaita tässä työssä ovat hyvät elokuvat. Loistavimpina esimerkkeinä elokuvat Inception ja Now you see mee. Hetken aikaa luulet tietäväsi, mitä tapahtuu ja luulet saaneesi juonen käänteen ajatuksiisi ennen sen paljastamista. Ajattelet olleesi ainoa, joka sen on keksinyt. Hetken päästä kuitenkin ohjaaja nauraa sinulle tuodessaan ruudulle ratkaisun, joka onkin aivan eri, kuin kuvittelit. Elokuva on saanut sinut luulemaan jotakin, mitä halusi sinun luulevan. Todellista määränpäätä ei anneta missään vaiheessa vinkilläkään esille. Sitä on mahdotonta koetta selvittää, ennen naruista vetelijän armeliasta pikku vinkkiä, josta vyyhti lähtee purkautumaan.

Mitkä siis olisivat asioita, joilla itse pystyisin vaikuttamaan ihmisiin. En tarkoita vaikuttamisella sitä, mitä jotkut tarkoittavat. En sitä, että haluan saada ihmiset kierrättämään, tai äänestämään vaaleissa. haluan luoda tunteita.
Samalla, kun tänä iltana istuin elokuvateatterissa ja näin valkokankaalla tilanteen, jossa neljä ihmistä seisoi haltioituneen 10 000 päisen yleisön edessä tyhjällä lavalla..Järjetön kaipuu sinne tuli päälle.
Haluan saada suuren väkimassan reagoimaan samaan aikaan samalla tavalla ja ajattelemaan samoin.
Haluan seistä tuhansien ihmisten edessä ja tehdä jotain suurta. Tai vaikka en tekisikään itse mitään suurta... haluan saada ne ihmiset tuntemaan.

Haluan nähdä ihmisten tuntevan.

Oikeastaan olen kateellinen. Olen kateellinen niille kaikille, jotka pääsevät osallisiksi jonkin elämyksen tuottamisesta. Niille, jotka saavat nähdä päivästä päivään niitä ihmetyksestä ymmyrkäisiä silmiä ja hämmästyksestä hymyyn vääntyneitä naamoja. Olen kateellinen niille, jotka saavat päivä päivältä toiset nauramaan, tai itkemään ja elättävät itsensä sillä.

Olen kateellinen kaikille näyttelijöille, koomikoille, ohjaajille, sirkuslaisille, elokuvateatterin työntekijöille, huvipuistotyöntekijöille.. Hetki. Enhän voi olla kateellinen itselleni?

Ehkä vain aloitan tämän elämysten tuottamisen tuolla Särkänniemessä. Voi olla, että joskus pääsen vielä tekemään sitä henkilökohtaisemmin ja suuremmin.

Jatkan siis vain arkivaikuttamistani, kunnes keksin väylän vaikuttaa ihmisiin konkreettisesti, suoraan ja vielä tienata sillä.
Voi kun olisin hyvä koomikko.


Samaan aikaan tätä tekstiä kirjoittaessani olen kuolemassa psyykkisen taakkani alle.
Haluan tehdä, ja teen. Teen liikaa ja kuormitan itseäni. Haluni luoda tunteita on ajanut minut pyörittämään projektia, jossa kannoin aivan liian suurta vuorta selässäni.
Särkänniemen kesätyöntekijöiden hyväntekeväisyyskalenteri kasvoi pienestä kädessä pyöriteltävästä kivestä suureksi kallioksi, jota en osannut hajoittaa pienempiiin paloihin, vaan väkisin koetin kantaa sen yksin harteillani.
vasta maahan kaatuminen auttoi minua ymmärtämään, etten pysty siihen yksin ja heitin koko vuoren hetkeksi muille. Muut onneksi koppasivat ja paloittelivat sen puolestani. Jopa kieltäytyivät antamasta tiettyjä osia takaisin minulle.

Veikkaan tässä virheessä taustalla olevan haluni aheuttaa tunteita. Halusin sanoa tehneeni kunnolla töitä TAYS:in syöpääsairastavien lasten eteen. En ollut valmis jakamaan tekemistä muille. Samoin, kuin olen huono jakamaan murheitani muille. Tuppaan kantamaan niitä sisälläni ja kasvattamaan niihin kerrostumia niin paljon, että lopulta ne lyövät aina maahan. Vasta siinä vaiheessa, kun joku ne väkisin keräilee minulta, luovun niistä ja huomaan oloni helpottuvan.
En vaan halua kuormittaa muita omilla murheillani ja ongelmillani. Kuvittelen omien ongelmieni olevan muillekin yhtä raskaita kantaa. Itsekästä.

Jatkuva itseni burn outtiin ajaminen ei ole fiksua. Pelkään omaa itseäni eniten. Tarvitsen jonkun kertomaan, missä menee jaksamiseni raja, koska en sitä itse tunnista. Jonkun, joka saa minut oikeasti uskomaan, että alkaa olla taas jaksamis varasto tyhjillään.

En haluaisi myöntää, mutta ymmärtääksenne teidän täytyy tietää. Oltuani auto-onnettomuudessa muutama päivä sitten, sain päähäni ajatuksen, jota halusin juosta pakoon ja lujaa.
Istuessani auton ratissa ojan pohjalla ja tuijottaessani eteen päin lasittunein silmin, oli ensimmäinen ajatukseni tämä: "miks mä en vaan voinut törmätä siihen urheiluautoon ja kuolla. Olis loppunut tää paine."
Samantien tuon ajatuksen jälkeen inhosin itseäni. Inhosin sitä, että halusin pois. Inhosin sitä, että ajoin itseni näin loppuun. Miksi en tunnista sitä jaksamisen rajaa ja osaa sanoa "ei".
Tuo ajatus on seurannut mua nyt muutaman päivän jo. Ajatus siitä, mitä jos auton ohjaus pettäisi kurvissa ja suistuisin päin puuta ja tämä kaikki loppuisi siihen.

En ole itsetuhoinen ja rakastan elämääni. Tarvitsen vain ihmisiä, jotka kertovat, että nyt riittää. Kertovat, etten ole huono ihminen, jos jätän jotain tekemättä. Kertovat arvostavansa minua, vaikka en tekisikään mitään heidän hyväkseen.

Erosin juuri muutamista vapaa-ajan aktiviteeteista, koska vaikka kuinka paljon tein ja käytin omaa aikaa, rahaa ja jaksamistani heidän hyväkseen, sain vain haukkuja ja kyseenalaistamisia vastaukseksi. Se, että sain vihdoin sanottua "Ei. Ei enää, kiitos!" virkisti ja sai ajattelemaan, etten jää mistään paitsi, vaikken aivan jokaisessa mahdollisessa toiminnassa pyörisikään hurrikaanin silmässä.


Raskasta tekstiä, mutta tällä hetkellä se on suoraa omaa elämääni. Raskasta.


Sanotaan, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta miten minä voisin vaikuttaa kaikkiin ilman, että se vaikuttaisi minuun näin raskaasti?

Kuvassa, vai kuvan takana

Katosiko kilojen mukana itsetyytyväisyys?

Seitsemän kiloa sitten perustin projektin, jonka on tarkoitus valmistua elokuun loppuun mennessä. Projekti on Särkänniemen kesätyöntekijöiden hyväntekeväisyyskalenteri.
Toiseen suuntaan selatessa tyttöjä, toiseen poikia. Ajattelin silloin perustaessani itsekin esiintyväni julkaistavissa kuvissa. Nyt seitsemän kilon jälkeen ajatukseni ovat vaihtaneet suuntaa radikaalisti.
Joka hetki, kun vaaka näyttää pienempää lukemaa, näyttää itsetuntomittarinikin pienempää lukemaa.
Näen edelleen peilistä sen Tarun, joka olin 3 vuotta sitten. Tarun +20 kiloa. Se Taru ei ole kaunista katsottavaa täysissä vaatteissa, saati ajatuskin hänestä pienissä, paljastavissa vaatteissa... Ygh!
Nyt prjektin aikana olen päässyt kuvaamaan todella kauniita kuvia kauniista naisista ja komeista miehistä. Valitettavasti olen alkanut verrata itseäni kameran linssin läpi katselemiini ihmisiin. Se kaikki, mihin olin tyytyväinen itsessäni, on nyt muisto jossain verhojen takana piilossa.



Vaikka muutos on todella iso ja pitäisi olla tyytyväinen, en silti osaa. vertailu kuvia katsellessani häpeän kroppaani jatkuvasti. Tänään kameran linssin väärällä puolella pitäisi kehdata olla vähissä vaatteissa.
Onneksi tukenani on rakas biljardikeppini ja kuvan vaikuttavaksi tekevä tekninen osaamiseni.
Voinhan aina kuvitella kuvaajan kuvaavan vain palloja. Mutta kuinkas sitten muistankaan hallita kroppaani, jotta se näyttäisi edes hieman siedettävältä?


Miten voi näin kovasti jännittää?
Aiemmin kekkuloin pienissä vaatteissa mennen tullen, mutta nyt uuden kroppani kanssa tuo ajatus nostaa punan kasvoilleni.
Lähiaikoina projektinani ollut "sinuiksi uuden minän kanssa" on toiminut aika huonolla menestyksellä. Paljastavissa vaatteissa käyskentely ja runsaat kehut ovat tuntuneet hyvältä, mutta silti ajatus siitä, että se ikuistettaisiin valokuvaan, jota vielä myytäisiin ihmisille...
Kovasti tässä harkitsen jonkun muun mimmin pyytämistä kyseiseen valokuvaan.

Väsymys

"Kulta.. mä en jaksa enää tänään metriäkään."
Koira ei hyväksynyt. Vielä iltalenkki ja maailman väsynein ihminen kaatu kuuman suihkun kautta peiton alle aivan liian lyhyen hetken ajaksi.
Ensimmäistä kertaa elämässäni itkin, koska olen vain yksinkertaisesti niin väsynyt.
Jalat eivät tunnu jaksavan kantaa tätäkään painoa, mitä on tällä hetkellä 20 kiloa vähemän, kuin 2,5 vuotta sitten. Piilolinssit kuivuvat väsyneisiin silmiin ja käsivarret nostattavat kananlihan pintaan, koska palelen väsymyksen takia.

Taidan rakastaa elämääni liikaa, kun en malta olla elämättä joka sekuntia siitä yhtä täysillä. Pelkään hukkaavani hetken ja siinä hetkessä itseni, jos jään paikoilleni kieltäytyen jostakin. Hetken aikaa kaipaan ajatusta selälläni sängyllä makoilemisesta musiikkia kuunnellen ja koiria rapsutellen, mutta toisaalla kuumottaa ajatus biljardikepeistä ja palloista sinisellä veralla, tai ajatus nauravasta ystävästä terassilla laskevassa auringossa, tai jalkapallosta vierimässä tekonurmea. Oikeastaan ajatus mistä vain, mikä sisältää muita ihmisiä.

Luon itselleni jatkuvasti lisää tekemistä ja mahdollisuuksia viettää aikaa ihanien ihmisten kanssa tutustuen samalla uusiin loistaviin persooniin. Kai sitä joku jossain vaiheessa löytyy rauhoittamaan tätä elämää. Joku, kenen kanssa kotona istuminen yhden illan silloin tällöin voittaisi tarpeen kehittää jälleen yksi projekti lisää, jossa voisi tutustua uusiin ihmisiin.

Kyllähän sitä pirteenä ja reippaana jaksaa pysyä niin kauan, kun liikettä riittää. Kotona tovin alhaalla istuttuaan vasta taitaa tosissaan ymmärtää, ettei ihmisen kroppaa ole luotu tällaiseen rasitukseen. Silti sen seuraavana päivänä tuntuu unohtavan ja taas illalla samaa asiaa miettien päättää vielä kirjoittaa blogitekstin asiasta.

Jokainen teistä tietää muurahaiset. Muurahainen on maailmassa ainoa elävä olento, joka tappaa kirjaimellisesti itsensä työn teolla, koska muutahaiselta puuttuu yksi tunne. Väsymyksen tunne. Muurahaiset voivat polttaa kroppansa loppuun tajuamattaan edes levon tarvetta. Ne ahertavat ja ahertavat taukoamatta, kunnes vaipuvat lepoon ja suuri osa työläisistä kuolee, koska keho ei enää kykene palautumaan päivän rasituksesta.

Joskus tuntuu, kuin olisin muurahainen päivät. painan tunnista toiseen väsymystä tuntematta, mutta pysähtyessäni paikoilleni, tulee se kuuluisa välikuolema.

 Lopulta huoneilmassa leijuva paskan haju herättää minut tekstin maailmasta todellisuuteen. Vielä on jaksettava yksi puristus: Koirien lenkitys. Sen jälkeen voikin tyytyväisenä itseensä painaa pään tyynyyn.
(Vai voiko olla tyytyväinen, jos väsyttää itsensä näin? Pitäisikö aiemmin osata sanoa "ei")

Iso lava ja vielä isommat tunteet

Vapaus.

Taas on välissä ehtinyt tapahtua. Läpäisin onnituneesti ensimmäisellä yrittämällä ajokortin teoria-, sekä ajokokeet. Kova tarve ilmeisesti tekee ihmeitä ja pistää laittamaan parastaan.
Inssin ajoin maanantaina, kun keskiviikkona piti jo olla lähdössä aamupäivästä ajelemaan omin neuvoin kohti Lahtea.
Kovasti ihmiset nauroivat kunnianhimoista tavoitettani, mutta hymy herkässä ajelin jo samana iltana "omalla" autollani jo kotia kohti isäni luota.

Lahdessa, tai kuten reissuni opetti: Lahessa, kävin kilpailemassa Suomen ammattiin opiskelevien kulttiirikilpailussa Saku Starsissa. Osallistuin Talent-osioon 10 minutin stand up setilläni. Eihän tuollaisessa kisassa sijoittuminen pään aukomisella ole kovinkaan realistinen ajatus, kun mukana on ilman käsiä seisovia käsilläänseisojia ja muuta yliluonnollista. Vaikka naurun voima olisikin ylivoimainen, mutta ei se silti aisteja huijaaviin taiteisiin verrattuna ole yhtä henkeä salpaava kokemus.
Palaute omasta osiostani oli huikea. Tuomaristossa oli ihmisiä, jotka ymmärsivät lajin päälle ja joista yksi oli myös itse harrastanut lajia. Sain epäilemättä parhaan palautteen, mitä olen ikinä saanut, niin rakentavassa mielessä, kuin oikeita asioita kehuttunakin.
Vertasipa tuomariston naisedustaja minua vielä nais Samiksi! (viitaten Sami Hedbergin tapaan esiintyä ja tehdä juttuja lavalla)
Kilpailussa en voinut sijoittua tuomariston kuultua tekeväni lajia rahasta omalla toiminimelläni. Olen kuulemma "liian ammattilainen".. Mitäpä mahtoivat tuolla tarkoittaa..? Kuitenkin sen verran hyvin esiintymiseni kilpailussa sujui, että pois lähtiessäni hihasta nykäistiin sivummalle ja kysyttiin toiveikkaan kuuloisena, olisinko jäämässä Lahteen mahdollisesti yöksi. Kertoessani suunnitelmistani kääntää auton nokka kohti Tamperetta, muuttuivat ilmeet harmillisiksi ja selityksinä kuulin heidän toiveet saada minut esiintymään kilpailuiden päätösgaalaan.
Kuultuani puitteista, päätin seuraavana aamuna lähteä 5.30 ajelemaan Tampereelta takaisin Lahtea kohti.

Aamulla ennen kahdeksaa Lahti Hallin puitteita katsellessani alkoivat perhoset lennellä mahassani.
Vielä ennen lavalle pääsyä oli vuorossa yksinlaulujen finaalit ja tunnin tauko.
Tauon jälkeen juhlapuhe, jonka aikana juoksin ja hypin ympäri valtavaa bäkkäri tilaa ja koetin saada pääni kasaan. Kylmä hikipisara valui selkärankaani myöden. Kiipesin lavan portaat tärisevin jaloin ottaen mikrofonin käteeni ja laittaen sen päälle. Vielä viisi sekunttia juontajan osuutta jäljellä. Kaikki veri humahti päähäni ja silmissä musteni. Sekunnit kuluivat hitaammin, kuin tunnit liikenneruuhkassa. Lopulta se aika tuli. Kävelin verhoista kirkkaasti valaistulle lavalle savukoneidet tuprujen sekaan ja katsoin 1600 odottavaan silmäparia, jotka hakkasivat käsiään yhteen hullun lailla. Ne nauroivat valmiiksi. Kaikki jännitys katosi ja tilalle tuli vain täydellinen rauhallisuus. Se sisälläni vellonut onnellisuuden tunne oli aivan käsittämätön. Voin kuvitella, kuinka morsian saa saman tunteen kävellessään alttarille ja nähdessään siellä odottamassa olevan maailman rakkaimman ihmisen.

Tervehdin ihmismassaa ja välittömästi minut valtasi tunne, että olisimme kaikki yhdessä ME. Käsittämätön me-henki. Vaikka 1600 ihmistä tuijotti ja odotti ja vaati minulta jotain, koin silti, että he olivat puolellani. yhdeksän minuttia kului nopeammin, kuin ikinä ennen. Taskulampun välähdys valomieheltä merkkasi aikani loppuvan muutaman minutin kuluttua. Vain puolet suunnittelemistani jutuista kerrottuani jouduin raa'alla kädellä päättämään, mikä juttu olisi tajun räjäyttävän hauska loppuhuipennus. Valitsin jutun, joka ei ole pettänyt kertaakaan. Se ei pettänyt taaskaan.

Koko 15 minutin ajan porukka nauroi koko ajan. He aplodeerasivat ja vihelsivät!
Kiitäessäni ja kumartaessani tunsin valtavan lämmön tunteen ja silmäkulmaani vierähti kyynel kiitollisuudesta.
Yleisö taputti ja vihelsi. 1600 ihmistä pitivät minusta. Kaikki juttuni toimivat ja kerroin ne hyvin.
Edelleen muistellessani sitä hetkeä saan kylmiäväreitä.
Loppujuonto sai vuoronsa ja juontajat kävelivät lavalle juttelemaan mukavia. Seisoin lavan reunalla tunnelmoimassa ja lava koordinaattori ojensi mikrofonin käteeni ja antoi luvan mennnä lavalle heti, kun siltä tuntuu. Kävellessäni lavalle tuhannet perhoset lepattivat rennosti koko kropassani. Yleisön huomatessa lavalle tuloni, he alkoivat jälleen taputtaa, huutaa ja vislata. Juttelimme tovin juontaja kaksikon kanssa mukavia Tampereen ja Lahden (Lahen) eroista ja jälleen porukka nauroi vedet silmissä improvisoiduille jutun käänteille.

Veikkaanpa, ettei siinä isossa hallissa ollut sitä lavaa suurempaa mitään muuta, kuin omat tunteeni.

Lavalta poistuttuani aloin täristä. En olisi halunnut sen olevan vielä ohitse. En mistään hinnasta.
Tuleehan noita keikkoja lisää ja saan varmasti vielä monia nauruja, mutta noin isolle massalle esiintyminen ja vielä siinä loistavasti pärjääminen antoivat monta päivää kestävän addrenaliini piikin. Edelleen pilvissä leijuva tunne seuraa taustalla teinpä sitten mitä hyvänsä.

Vaan eipä olisi olut mahdollinen koko jälkimmäisen päivän reissu isolle lavalle, ellei olisi vapaus kulkemiseen auennut maanantaina.

Huomenna taas naurattaa

Tänään pienen tytön suuri maailma kolinalla romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Viedään lapsi karkkikauppaan ja sanotaan: Koskea et saa.
Jos ahkerasti töitä teet, vielä saat tään kaiken omistaa.
Lapsi toiveita elättelee ja ahkerana työskentelee
Silti lopulta kai niin on: joku muu sun edellesi menee.

Tänään pienen tytön suuri maailma kolinalla romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Lopulta on lapsi töissä makeassa karamelli tehtaassa.
Niistä ihanista makeisista etäisesti nauttimassa.
Lapsi uskottelee kai itselleen mä vielä maistaa saan.
Vielä joskus huuleni painan suklaapalaan makeaan.

Tänään pienen tytön suuri maailma kolinalla romahtaa.
Silti pitää koettaamuistaa: Huomenna taas naurattaa.

Lapsi muistaa suklaapalan, jonka isoisältä sai.
Se suli suussa pitkään, hävis jäljettömiin kai.

Lapsi aikuinen jo on ja tietää koskea ei saa.
Jos koskettaa, se saattaa kaiken kauniin musertaa.

Tänään ison tytön pieni maailma hiljaa romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Nainen istuu hiljaa vuoteellaan ja piettoa rutistaa.
Se tuoksu menee suoraan sydämeen ja kurkkua kuristaa.

Siinä tuoksussa kaksistaan onnellisena nukuttiin.
Kai oltiin liian lähekkäin , lopulta toisiltamme hukuttiin.

Tänään ison tytön pieni maailma hiljaa romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Joka päivä pitkiä hetkiä leveästi hymyillen.
Ja illalla taas sängyssä yksin peiton alla nyyhkyttelen.

Kai se onnellinen naamio naamalla pidettävä on.
Ois kysymysten määrä muuten miltein loputon.

Tänään ison tytön pieni maailma hiljaa romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Tän loputtava on nyt, en kestää enää voi.
Sä lopulta kai lähdet mun luotani vain pois.

Tän kaiken ratkaisisi, jos saada sut vain vois.
Mutta tiedän, tiedän se haaveeni vain minun ois.

Tänään ison tytön pieni maailma hiljaa romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Ei tässä ole järkeä, en ala itseäni huijaamaan.
Tiedät olevas mulle tärkeä, mutten pyydä palaamaan.

Toivoni menetin suhteen sen pyynnön sulta tulevan
Ja nyt kaikessa hiljaisuudessa sydämelleni muurin rakennan.

Tänään ison tytön pieni maailma hiljaa romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Taisin huomaamattani rakentaa piirrustuksin kaltevin.
Ja puuskassani lisäsin mä ikkunoihin kalterit.
On sydän, kuin prinsessa korkeassa tornissaan.
Paitsi, ettei odota se unelmien prinssiään tosissaan.

Nyt ei enää romahda maailma.
On kaikki jo valmiiksi matalana.
Pölypilvi jäljellä kuutamossa.
Arpi naisen omassa tunnossa.


 

Elämänhallintaa

 

Niin se vain on ja kai se on pakko uskoa, että rankat kokemukset elämässä opettavat ja kasvattavat meitä.
On aivan kamalaa huomata antaneensa elämänsä lipua siihen tilaan, ettei itse määrääkään siitä, mitä tapahtuu ja koska. Huomata pikkuhiljaa koko elämän hallintansa kadonneen jonnekin tuntemattomille teille koko ajan luullen itse pitelevänsä naruista kiinni.
Maanantaina, maaliskuun 25. päivänä maailmani tipahti korkealta ja särkyi pieneksi hetkeksi täysin pirstaleiksi. Se särkyminen kuitenkin oli välttämätön ja aiheutti sen, että tutkin niitä palasia, mitkä maahan jäivät lojumaan ja huomasin niiden olleen sekaisin jo valmiiksi. Aivan väärässä järjestyksessä. Taisipa tähän palapeliin olla eksynyt muutamia vääriäkin palasia ja jopa puuttui monia oikeita. Kuvasta ei tahtonut saada millän selvää ja hetken kesti edes ymmärtää, miten päin mikäkin pala kuului olla.

Lopulta kuitenkin kirjoittamalla asioita paperille ja kolmeen eri tekstinkäsittelyohjelmaan, sain jonkin näköistä selkoa palamereen. Sain eriteltyä kasasta neljän eri palapelin palat. Löysin paloja aikataulutuspeliin, asioiden hoitamispeliin, luonteen kehityspeliin ja tunnepeliin. Kaikki ne olivat yhtä pirstaleina ja kaipasivat uudelleen järjestelyä. Ja kuten palapeliä kootessa ensin käännetään kaikki palat näkyville ja aletaan etsiä niitä kulmapaloja. Niin näissäkin asioissa toin tekstinkäsittelyohjelmaan esille konkreettisesti niitä palikoita, joita esim pitäisi hoitaa. Niin pieniä, kuin isojakin. Koulun kurssikorvaustehtävästä revenneen takinhihan ompelemiseen. Aikataulutuspeli liittyikin jo oleellisesti tehtäväpeliin ja luonnepelin palaset stressi, ahdistus ja äkkipikaisuus olivatkin huomaamattani osana myös aiemmissakin peleissä. Tunnepeli olikin oikeastaan neliosainen peli, joka koostui kolmesta muusta ja yksi pala oli puhtaasti sitä itseään, eli isoja tunteita. Sen palapelin voisin siis saada koottua vasta, kun kolme edellistä olisivat kasassa.

Aloin toimia. Otin esille Excel taulukko-ohjelman ja loin itselleni "lukujärjestyksen" tähän elämään. Neljän A4 paperiarkin kokoisen taulukon seitsemälle päivälle 4:30-2:00 välisille kellonajoille puolen tunnin välein. Merkitsin taulukkoon kaiken pakollisen ja ennakkoon sovitun ja varmistin joka päivälle jäävän vähintään kaksi tyhjää ruutua lepoa varten. Lauantain jätin tyhjäksi ja perjantai-illan pyhitin syntymäpäivieni juhlistamiselle. Merkitsin ylös koirien lenkitykset, syömiset, koulut ja koulu- yms. -matkat. Aikataulutin itselleni siivousaikaa ja biljardiaikaa. Myöskään ystäviä en jättänyt huomiotta aikatauluissani. Innostuttuani loin samoin tein samala pohjalla itselleni myös viikon 15 aikataulupohjaa valmiiksi niin pitkälle, kuin sitä vain tiedän. Samoin loin kirjanpitotaulukot huhtikuulle omasta henkilökohtaisesta taloudestani.
Tavoitteeni koko asioiden järjestelyssä oli saada kaikki mahdolliset asiat hoitoon. Nyt mikään muu asia ei enää roiku odottelemassa "sitten joskus" tekemistä, vaan tiedän, milloin hoidan minkäkin tehtävän pois alta. Ainoa asia, jota en vielä saanut aikataulutettua, on ajokortti asioista viimeinen ajotunti, liukasrata, inssi ja kirjalliset, koska millään en vielä voi tietää, milloin Kangasalan poliisi ehtii ajokorttilupahakemukseni käsitellä.


Tässä vaiheessa palapelieni kuvat alkavat muodostua niin selkeiksi, että tiedän, millaista kuvaa valmistan. Muutamat palat eivät vielä ole paikallaan, mutta tiedän mihin ne kuuluvat ja koska ne paikoilleen saan asetettua.

Kuluneen sadan tunnin aikana olen oppinut elämän hallinnasta enemmän, kuin ikinä ennen. Suurin osa siitä on tullut tekemällä ja oivaltamalla, mutta valitettavasti iso osa sivusta seuraamalla.

Sivusta seuraamalla ihmistä, joka on läheinen ja tärkeä, mutta jolla ei selkeästikään ole aavistustakaan oman elämänsä harhapoluista ja pimeistä tunneleista, joissa hän vain kulkee eteen päin ymmärtämättä mihin on

menossa, tai minkä takia.

On ollut upeaa ymmärtää, että asiat eivät järjesty, ellen itse tee niille jotain ja laita niitä järjestymään.
elämäni hallinta on loppupeleissä omilla harteillani, enhän voi odottaa kenenkään muun valavan betonista perustuksia talolleni, jonka haluan täysin itse rakentaa. Myöskään en voi olettaa kenenkään valavan perustuksia elämälleni, joka minun pitää täysin itse elää.

Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntumaan siltä, että olen taas itse se, joka pitelee naruista kiinni ja enää en anna noiden narujen karkailla käsistäni. Aion pitää kiinni niistä viimeiseen asti, kunnes tiedän, että on aika irroittaa ja se irroittaminen tulee olemaan tietoinen päätös. Vaikka ne asiat veisivät minua eri suuntiin elämässäni, en irroittaisi ennen, kuin olen varma, että suunta on sellainen, johon en halua mennä. Siinäkin vaiheessa irrottaisin nipusta vain sen yhden narun, joka vie väärään suuntaan. En irroittaisi kaikista langoista.

Burj Khalifa

Jäälleen teen rakastamaani asiaa. Vertaan ihmissuhteita johonkin, mikä ei liippaa läheltäkään, mutta silti kaikki yhteneväisyydet löytyvät.

Oletko koskaan ollut kiipeilemässä? Siellähän on varmistaja maassa seisomassa köyden päässä. Sen varmistajan sehtävä on pitää köydestä löysät pois ja ottaa vastaan omalla painollaan, jos seinällä oleva tippuu. Kiipeilijän on luotettava varmistajaansa täysin, että tippuessaan ei tipu korkealta ja voi turvallisesti jäädä laskeutumaan maahan. Jos joskus eksyt kiipeilemään varmistajan kanssa, joka tipauttaakin sinut kovaan lattiaan välinpitämättömyyttään, et todellakaan helpolla opi luottamaan kehenkään varmistajan roolissa. Eikä sinulla ole aavistustakaan, kuinka kovaa voi sattua, jos löydät jonkun, johon luotatkin täysin ja tippuessasi huomaat, ettei hän koskaan pitänytkään köydestä kiinni.


Eiliseen mennessä olin kiivennyt luottavaisesti pystysuora seinämää Burj Khalifan liki huipulle asti ja otteeni lipsahti. lähdin tippumaan ja luotin, että varmistajani koppaa. Jotakin tapahtui. Tippuessani monen tunnin pudotusta, tajusin, ettei minulla olekaan ketään pitämässä köyden päästä kiinni.
Jossakin puolivälissä tiputusta huusin apua koko keuhkojeni pohjasta ja köydestä juoksi ottamaan kiinni joukko hyviä ystäviäni. Mukanaan heillä oli jopa parit yllätyskasvot, jotka koppasivat.

Heräsin.

Hetken hapuilin sängystä vierestäni sitä miestä, joka teki minut onnelliseksi. Kävelin olohuoneeseen ja tarkistin sohvalta, kävin kylpyhuoneessa ja keittiössä. Tyhjä asunto. Lahosin olohuoneen matolle itkien, itkien ja itkien. Luin Facebookin keskusteluhistorian ja romahdin entisestään.

Se oli totta, eikä sittenkään painajaista. Enää ei ollut pistorasiassa kuin yksi puhelimenlaturi. Ainoa, mitä jäljelle on jäänyt, on tiskikasa, jossa on kaksi murokulhoa, kaksi lautasta, kahdet aterimet ja useita appelsiinimehuisia juomalaseja.
Minua kehoitettiin symbolisesti tiskaamaan mahdollisimman pian pois nuo hänestä muistuttavat astiat, mutta eihän se ole minun vuoroni tiskata. Tiskasin kolme edellistä kertaa.



Joskus käsittämätöntä onnellisuutta on vaikea kuvailla niin, että varmasti toiset ymmärtäisivät. Suurta surua sen sijaan on helppo kuvailla.
Täysin hiljainen huone. Ei ketään missään ja ikkunasta puhaltaa jäätävän kylmä tuuli jo ennestään kipeälle kurkullesi. Huoneessa ei ole lämpötilaa, eikä eikä ilma tuulesta huolimatta liiku mihinkään. Odotat koko ajan ovikellon soittoa, jotta voisit juosta ovelle häntä vastaan. Hypätä kaulaan ja kertoa paljonko välität. Ovikello ei ole soidakseen. Se ovikello on kiinnitetty oveen vain vittuillakseen sinulle.
Mustat seinät huoneessa alkavat kaatua päällesi ja puristavat sinut paikalleen. Et pysty liikkumaan ja annat kyyneleen vierähtää poskeltasi häntä varten ostamiesi seksikkäiden alusvaatteiden reunuksiin.

Kroppasi saattaa toimia ja hymyillä. Saatat olla mukana normaaleissa päivärutiineissa. Koirat ulos. Aamupala. Telkkarin katselu. Iltapala. Uni. Jossain välissä koulu tai ajotunti. Mutta mihinkään et pysty keskittämään ajatuksiasi. Ainoa, mitä tunnet on se huone. Maailman ahdistavin huone.


Nyt tehtävä:
Jos sinulla on joku, josta välität, kävele hänen luokseen heti, kun mahdollista. Käske hänen katsoa sinua silmiin ja kerro hänelle rehellisesti, kuinka paljon välität hänestä. Käske hänen edelleen katsoa sinua silmiin ja kertoa rehellisesti, paljonko hän sinusta välittää.

Vältetään korkeat pudotukset puhumalla ja huikataan ennemmin sinne alas varmistajalle, pitäähän hän varmasti köydestä kiinni.

Vuoristoratoja, unia ja salapoliisitoimintaa

Välillä tulee väkisinkin päähän ajatus, että elämä voisi olla hieman pienempi kurvista vuoristorataa. Tai oikeastaan välillä kaipaa pelkästään maisemajuna-ajeluakin kaiken tämän ylä- ja alamäkivaihteluiden sijaan. Monissakin asioissa elämäni menee väliin tädellisesti ja kaikki vaikeatkin asiat onnistuvat, kuin vettä vain, mutta toisinaan tulee vastaan näitä hetkiä, kun mikään ei ota onnistuakseen. Ei, vaikka kuinka yrittäisi. Hetki sitten hypit tasajalkaa ja tanssit voiton tanssia, ja yhtäkkiä kelkka pysähtyy, kuin puuhun iskeytyneenä ja jää junnaamaan paikoileen, kuin täi tervaan.


25.1. kolahti taas kovaa. Lähi aikoina olen tehnyt todella hyviä stand up keikkoja ja saanut niistä palautettakin sen mukaan, niin kanssa koomikoilta, kuin yleisönkin edustajilta. Mutta tuolloin lähdinkin sitten lavalle takki auki ja tekemään sitä rakastamaani lajia täysin väärästä näkökulmasta. Lähdin tekemään itselleni hauskaa keikkaa, enkä yleisölle. En halunnut viihdyttää, vaan viihtyä. Eihän yleisölähtöinen laji silloin voi toimia. Eivät ne ihmiset maksaneet lippua sisään tullakseen viihdyttämään meitä lavalla pyörähtäjiä, vaan päin vastoin.
Lavakuolema
Lähdin keikkapaikalta Tampereen ylioppilasteatterilta itku kurkussa karkuun ennen shown loppumista, jotta mun ei tarvitsisi kohdata yhtään koomikkoa, joka katsoo mua säälivästi ja sanoo "kyllä se siitä, kaikille näitä tulee välillä.", saati sitä koomikkoa, joka jälkeeni joutui lavalle nousemaan täysin seinään ammutun yleisön eteen.

Toisinaan sitä ihmettelee, millä uskaltaa tuonlaisen täydellisen lavakuolemaesimerkin jälkeen enää koskaan palata lavalle. Mietin sitä pitkään keikan jälkeen ja totesin sen olevan se tunne, joka onnistuneesta suorituksesta tulee. Saman voisin ottaa esille tällä hetkellä aktiivisimmasta harrastuksestani biljardista.
Toisinaan peli kulkee täysin ajattelemattakin täydellisesti. Jokainen pallo solahtaa pussiin ja kivi sijoittuu pöydälle täydellisesti jokaista seuraavaa palloa varten. Toisena päivänä taas on näköjään mahdollista lyödä kisapelissäkin käsipallosta ratkaisupallon ohi.
 

 Mutta sepä tällä erää harrastuksista. Elämääni mahtuu niiden lisäksi paljon muutakin.
Jokainen meistä on varmasti joskus ajatellut kyseisen hetken, tai ajanjakson olevan täydellistä unta, ja pelännyt heräävänsä siitä jonkin ajan kuluttua. Aina se ajanjakso tuntuu täydellisen spesiaalilta ja ihanalta. Sitä tulee väkisin ajatelleeksi, ettei kukaan muu voi olla tälläisen onnen tunteen ihanassa silkissä leijumassa. Ne tunteet ovat niitä vuoristoradan ylälenkkejä. Valitettavan usein vain sanonta "mikä menee ylös, tulee myös alas" on pitänyt paikkansa. Mutta tässäpä toivon löytäneeni asian, joka ei laske. Oman mielentilani.

Jos kuitenkin käy niin, että vuoristorata lähtee jälleen syöksykierteeseen alas päin, tai syöksyy peräti raiteiltaan, olemme jälleen samassa tilanteessa, kuin järjetön aiempi uni-tilanne. Jälleen elämä tuntuu unelta, vaikkakin tällä kertaa järkyttävältä painajaiselta, josta haluaisi herätä vaikka partaterällä viiltelyyn, sillä mikä vain totuus tuntuisi paremmalta elää, kuin se kipeä painajainen, jossa joudut olla.



Tässä onnentunteessa leijuessaan vain väkisinkin käy vähän väliä mielessä ajatus ja pelko toisen pelottamisesta ja ahdistamisesta pois luotani liian läheisyyden kaipuun vuoksi.
Toisaalta.. Tänä aamuna mun luokse jätetyt vaihtovaatteet ja puhelimen laturi saattavat meistä ovelimmille viestiä mahdollisesta halusta tulla vielä käymään. Tehdään siis tässä vaiheessa huomio, jossa totean huolestumisen olevan aiheellista, kun asunnostani löytyy enää omaa tavaraani.

Varmasti aiemmistakin teksteistä tässä blogissa voi tehdä havainnon kirjoitushetken tunteellisuudesta, kuitenkin tällä kertaa tuntuu, kuin en  koskaan ennen olisi näin tunteella tekstiä kirjoittanut. Toisaalta viimeisen viikon ajan on tuntunut töissäkin, etten koskaan ennen ole näin tunteella laskenut 720 muoviämpäriä, tai 1500 muovipalikkaa pakkauksiinsa ja lähettänyt niitä asiakkaille.


Tuntuupa muuten oudolta näin jälkikäteen verrata elämän surkeimpia hetkiä vuoristoradan syöksykierteeseen ja muihin laskuhetkiin, koska eivätkö ne juuri ole se syy, miksi ihmiset sinne vuoristorataan haluavan? Kukapa haluaisi ostaa lipun vuoristorataan, joka vain klikittää mäkiä ylös ja laskeutuu hillitysti ja hallitusti loppujen lopuksi asemalleen? Eivätkö ne ole ne jännityksen nostattajat ja vauhdin antajat taas sille seuraavalle nousulle? Mitä jyrkempi alamäki, sen lujempaa seuraava ylämäki noustaan.

Näihin ajatuksiin tällä kertaa!