"Hyi! Älä ajattele tollasia!" Sanoi äiti linja-autossa pienelle pojalleen, kun poika kysyi äidiltä, mitä tapahtuisi, jos hän jäisi bussin alle ja aivot tippuisivat pois päästä. Sittenkö hänestä tulisi ajattelematon.
Äidin vastaus pojalle sai mut hymyilemään ja miettimään, mitä kaikkea muuta tässä maailmassa ihminen ei saisi ajatella yhteiskunnan yleisesti soveliaaksi katsoman ajatusmallin mukaan.
Tietyt tapahtumat laittaa ihmisen miettimään raskaitakin asioita.
Välillä sellasiakin, joita ei ole 'soveliasta' miettiä. Asioita, joita
yhteiskunta kavahtaa kuulla jonkun ajattelevan.
Tänään rakkaan
ystäväni luona suklaakakkua ja punaviiniä nautiskellessa ja leffaa
katsellessa ajauduttiin miettimään kuolemaa ja hautajaisia. Ei me mietitty niitä asioita sillälailla synkisteleen ja myrtsisti. Me vaan renosti juteltiin minkälaisista hautajaisista pidettäisiin ja mistä ei.
Mun kauhukuva omista hautajaisista tuli mieleen synkkänä sykyisenä hämäränä iltana, kun mustiin kaapuihin pukeutuneet kymmenkunta hiljaista hahmoa laahustaa harsot silmillä nyyhkyttäen hämärässä puista tippuvien ruskeiden lehtien ja hyytävän vesisateen keskellä kohti hautausmaan keskellä olevaa pientä valkoista kappelia, jossa vakavamielinen pastori seisoo arkun vieressä mustakantinen iso virsikirja käsissään toivottaen lähimmät omaiset teervetulleiksi tähän pienimuotoiseen suruhetkeen. Isojen valkoisten kynttilöiden valittaessa steariinia pitkin varsiaan porukka laulaisi maan korvessa kulkevi lapsosen tie urkujen soidessa taustalla väsyneesti ja tukahtuneesti.
Suunnittelin siis omat hautajaiseni. Mä en halua, että ihmiset kokoontuu
itkeen sitä, että mä lähdin. Haluan, että ihmiset kokoontuu elään hetken
sitä elämää, jota mä elin. Tai siis vielä elän. Vahvasti!
Mun
hautajaisissa pappi ei saisi jäykistellä. Sen vakanssin antaisin
Johannes Melanderille. Muistopuhetta en haluaisi pitävän kenenkään
ystävän, jonka kanssa olen eniten viettänyt aikaa, koska kuitenkin
jokainen näistä ihmisistä sortuisi vässyttämään ja surkutteleman
(ainakin ajatuksissaan). Muistopuheen näissä juhlissa pitäisi Tomi
Haustola.
Kenenkään en haluaisi pukevan päälleen mustaa. Paitsi
bändipaidat tietyiltä ihmisiltä olisi sallittuja. Pukukoodina olisi
värikästä, värikästä värikästä. Miehillä vähän värittömämpikin olisi
sallittu, jos vaan olisi bileillan tuntua vaatteissa.
Itse
kuoppaaminen olisi todella nopea ja reipas 'ämmä kuappaan ja menoks'
-juttu, jonka jälkeen kaikki siirtyisi elämään sitä mun elämää
ttt-klubille. (Se on paikkana huikean mukava.)
Siellä iltaa juontaisi Olli Siiki. Ensimmäisenä lavalle kiipeäisi Teemu
Vesterinen. Teemua seuraisi Jape Grönroos, Tommi Mujunen ja illan stand
up osuuden päättäisi Jussi Simola.
Teemun haluaisin paikalle, koska
ilman häntä, olisin tällä hetkellä ehkä erittäin erilainen ihminen.
Jape on muuten vaan todella tärkeä ja joka kerralla Japen ollessa
lavalla, mä pääsen itseni kanssa eteen päin enemmän ja enemmän. En osaa
selittää sitä, mutta oudolla tavalla aina kun näen Japen lavalla, niin
tunnen sen rauhottavan mun omaa presenssiä jatkossa. Tommi olisi ehdoton
paikalla olija, koska sen positiivisempaa ja empaattisempaa ihmistä en
tällä hetkellä mieleeni saa (Samaa viivaa suttaa Susanne Jäminki). Ja
Jussi. Parhaan stand up keikan ikinä keneltäkään livenä nähneenä mun
kunnioitus Jussia kohtaan koomikkona nousi (entisestään) pilviin.
Jussille vaan pitäisi juottaa punaviiniä jonkun verran illan mittaan
saadaksemme rennoimman seurapiirimiehen esille.
Mun elämä -ilta
jatkuis musiikilla ja siivillä. Siivet tilattaisiin Siipi Weikoilta.
Valkosipulidippiä ja porkkanoita mukana. Susulle selleriä.
Musiikista vastais Marko Meronen ja Vesa Holmala. Akustisena.
Biisilistan pakollisina olis maailma on sun, posteljooni, I don't wanna
be. Loput valinnoista olisi Mertin ja Veskun omaa valintaa. Pojat sais
soittaa niin kauan, kun jaksavat.
Mä haluaisin niihin juhliin
kukkia, kukkia ja kukkia. Ei vietäisi niitä sinne multakummulle
lakastuun, vaan tuotaisiin ne juhlien keskelle pöytiin ja lavan
reunuksille ym. Multakummulle saisi jättää korkeintaan kaksi valkoista
ruusua. Ei yhtä, koska sinä iltana ei kukaan saisi olla yksin.
Leppoisaa jutustelua ja rentoa oleilua ja viiniä. Tietysti lonkeroo ja
oluttakin, mutta vasta sitten, kun on oltu fiinejä ja nättejä/komeita.
Juuri ennen - ei kotiin - lähdön aikaa Pojat ottaisivat vielä kitarat
esille kerran ja soittaisivat tears in heavenin. Biisin aikana olisi
ainoa luvallinen hetki tirauttaa yksi kyynel.
Loppu illan
Teemu, Jape, Tommi ja Jussi istuisivat Susun kanssa Teerenpelissä ja
mukaan saisivat ottaa Ollin ja Johanneksenkin, jos haluaisivat. Eihän se
mua ois haitannut.
Muut juhlisivat ja tanssisivat.
Kutsu juhliin olisi avoin. Kaikki, jotka tunsivat mut, tai luulivat tuntevansa, saisivat tulla paikalle.
Tän blogin tarkotus siis on olla musitiinpanoja mun elämästä ja ajatuksia, joiden avulla saatan joskus pystyä olla vielä pikkusen parempi ihminen.
Epäsoveliaat ajatukset tuli tänään mieleen eilen bussissa kuullun äiti-poika -keskustelun siivittämänä ja tänään teema jatkui hautajais keskustelulla.
Mielestäni se vaan on hassua, että tiettyjä asioita ei saisi ajatella.
Olenkin siis huomannut, että heti, kun joku asia laitetaan tabu-listalle, sen ajattelemisesta pitäisi tulla automaattisesti syyllinen olo ja pakokauhu. Ellei näin käy, on päässäsi jotain vikaa ja tarvitset psykologista apua. Nopeasti.
Mä itse nautin kauhukuvien maalailusta ajatuksissani ja pienien novellien kirjoittamisesta niistä ajatuksista, mitä päähän pälkähtää ja mitkä ovat liian voimakkaita ajatellakseni ne omalle kohdalleni. Se, että saan purkaa kaiken negatiivisen paperille, helpottaa huomattavasti sitä, että jaksaa hymyillä ihmisille.
Pieni ilkeä ajatus ohitseni kävelevästä pyöreästä naisesta, joka on ahtanut itsensä kokoa liian pieniin juoksutrikoo capreihin saa mut hymyilemään ja hymähtämään ajatuksissani: "Kyllähän sitä kävellessä tarvii juoksutrikoot olla! Näyttäähän toi ulospäin siltä, että joku saattaa luulla sun jo juosseen."
MUTTA siinä tuli ensiksi se hymy. Kenenkään ei tarvitse tietää, miksi hymyilen. Vaan se hymy saattaa tehdä jo jollekin paljon. Eikä se hymyn kasvoilleni tuonut ajatus satuta kohdettaan, ellen sitä hänelle sano.
Tänään tuo ajatus toimi vieläpä yllykkeenä juosta pitkä lenkki koiran kanssa. "Mähän en siltä naiselta aio näyttää!" Eikä muuten ollut juoksutrikoita, vaan adidaksen kolmiraita verkkarit. (Ihan sen takia, jos alkaakin väsyttään ja pitää kävellä.)
Ajatelkaa siis epäsoveliaita asioita ja naureskelkaa niille, jotka kieltää sen.
Niin ja kyllähän niissä mun hautajaisissa kakkua ja muutakin tarjottavaa olisi!
