keskiviikko 7. elokuuta 2013

Kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta miten minä voin vaikuttaa kaikkiin?

Olen alkanut miettimään, mitä haluan elämälläni tehdä. Nyt en tarkoita, haluanko olla Parturi-Kampaaja, tai Stand Up -koomikko. Ei. Nyt tarkoitan miettineeni ihan oikeasti tovin tänään, mikä on minulle tässä maailmassa kaikkein kiinnostavinta.
Huomasin olevani enemmän kuin kiinnostunut ihmisten ajatusten ohjaamisesta. Siitä, mikä saa ihmiset ajattelemaan asioita tietyllä tavalla ja mikä saa ihmisen tuntemaan jonkin tunteen.
Rakastan nähdä reaktioita. Yleensä toivon saavani ihmiset nauramaan, mutta rakastan myös nähdä reaktion, joka on päinvastainen. jos kerron jonkin traagisen tapahtuman elämästäni. Ihmisten silmissä tapahtuva muutos sen kerronnan aikana.. Korvaamatonta. Jos saan toisen ihmisen itkemään empatiasta, tai nauramaan aidosti olen onneni kukkuloilla. Sain aikaan reaktion.

Jos tuon kaiken saa vielä tehtyä salassa niin, ettei kyseinen ihminen itse tajua tulleensa vaikutetuksi, on se vielä arvokkaampaa.
Parhaita tässä työssä ovat hyvät elokuvat. Loistavimpina esimerkkeinä elokuvat Inception ja Now you see mee. Hetken aikaa luulet tietäväsi, mitä tapahtuu ja luulet saaneesi juonen käänteen ajatuksiisi ennen sen paljastamista. Ajattelet olleesi ainoa, joka sen on keksinyt. Hetken päästä kuitenkin ohjaaja nauraa sinulle tuodessaan ruudulle ratkaisun, joka onkin aivan eri, kuin kuvittelit. Elokuva on saanut sinut luulemaan jotakin, mitä halusi sinun luulevan. Todellista määränpäätä ei anneta missään vaiheessa vinkilläkään esille. Sitä on mahdotonta koetta selvittää, ennen naruista vetelijän armeliasta pikku vinkkiä, josta vyyhti lähtee purkautumaan.

Mitkä siis olisivat asioita, joilla itse pystyisin vaikuttamaan ihmisiin. En tarkoita vaikuttamisella sitä, mitä jotkut tarkoittavat. En sitä, että haluan saada ihmiset kierrättämään, tai äänestämään vaaleissa. haluan luoda tunteita.
Samalla, kun tänä iltana istuin elokuvateatterissa ja näin valkokankaalla tilanteen, jossa neljä ihmistä seisoi haltioituneen 10 000 päisen yleisön edessä tyhjällä lavalla..Järjetön kaipuu sinne tuli päälle.
Haluan saada suuren väkimassan reagoimaan samaan aikaan samalla tavalla ja ajattelemaan samoin.
Haluan seistä tuhansien ihmisten edessä ja tehdä jotain suurta. Tai vaikka en tekisikään itse mitään suurta... haluan saada ne ihmiset tuntemaan.

Haluan nähdä ihmisten tuntevan.

Oikeastaan olen kateellinen. Olen kateellinen niille kaikille, jotka pääsevät osallisiksi jonkin elämyksen tuottamisesta. Niille, jotka saavat nähdä päivästä päivään niitä ihmetyksestä ymmyrkäisiä silmiä ja hämmästyksestä hymyyn vääntyneitä naamoja. Olen kateellinen niille, jotka saavat päivä päivältä toiset nauramaan, tai itkemään ja elättävät itsensä sillä.

Olen kateellinen kaikille näyttelijöille, koomikoille, ohjaajille, sirkuslaisille, elokuvateatterin työntekijöille, huvipuistotyöntekijöille.. Hetki. Enhän voi olla kateellinen itselleni?

Ehkä vain aloitan tämän elämysten tuottamisen tuolla Särkänniemessä. Voi olla, että joskus pääsen vielä tekemään sitä henkilökohtaisemmin ja suuremmin.

Jatkan siis vain arkivaikuttamistani, kunnes keksin väylän vaikuttaa ihmisiin konkreettisesti, suoraan ja vielä tienata sillä.
Voi kun olisin hyvä koomikko.


Samaan aikaan tätä tekstiä kirjoittaessani olen kuolemassa psyykkisen taakkani alle.
Haluan tehdä, ja teen. Teen liikaa ja kuormitan itseäni. Haluni luoda tunteita on ajanut minut pyörittämään projektia, jossa kannoin aivan liian suurta vuorta selässäni.
Särkänniemen kesätyöntekijöiden hyväntekeväisyyskalenteri kasvoi pienestä kädessä pyöriteltävästä kivestä suureksi kallioksi, jota en osannut hajoittaa pienempiiin paloihin, vaan väkisin koetin kantaa sen yksin harteillani.
vasta maahan kaatuminen auttoi minua ymmärtämään, etten pysty siihen yksin ja heitin koko vuoren hetkeksi muille. Muut onneksi koppasivat ja paloittelivat sen puolestani. Jopa kieltäytyivät antamasta tiettyjä osia takaisin minulle.

Veikkaan tässä virheessä taustalla olevan haluni aheuttaa tunteita. Halusin sanoa tehneeni kunnolla töitä TAYS:in syöpääsairastavien lasten eteen. En ollut valmis jakamaan tekemistä muille. Samoin, kuin olen huono jakamaan murheitani muille. Tuppaan kantamaan niitä sisälläni ja kasvattamaan niihin kerrostumia niin paljon, että lopulta ne lyövät aina maahan. Vasta siinä vaiheessa, kun joku ne väkisin keräilee minulta, luovun niistä ja huomaan oloni helpottuvan.
En vaan halua kuormittaa muita omilla murheillani ja ongelmillani. Kuvittelen omien ongelmieni olevan muillekin yhtä raskaita kantaa. Itsekästä.

Jatkuva itseni burn outtiin ajaminen ei ole fiksua. Pelkään omaa itseäni eniten. Tarvitsen jonkun kertomaan, missä menee jaksamiseni raja, koska en sitä itse tunnista. Jonkun, joka saa minut oikeasti uskomaan, että alkaa olla taas jaksamis varasto tyhjillään.

En haluaisi myöntää, mutta ymmärtääksenne teidän täytyy tietää. Oltuani auto-onnettomuudessa muutama päivä sitten, sain päähäni ajatuksen, jota halusin juosta pakoon ja lujaa.
Istuessani auton ratissa ojan pohjalla ja tuijottaessani eteen päin lasittunein silmin, oli ensimmäinen ajatukseni tämä: "miks mä en vaan voinut törmätä siihen urheiluautoon ja kuolla. Olis loppunut tää paine."
Samantien tuon ajatuksen jälkeen inhosin itseäni. Inhosin sitä, että halusin pois. Inhosin sitä, että ajoin itseni näin loppuun. Miksi en tunnista sitä jaksamisen rajaa ja osaa sanoa "ei".
Tuo ajatus on seurannut mua nyt muutaman päivän jo. Ajatus siitä, mitä jos auton ohjaus pettäisi kurvissa ja suistuisin päin puuta ja tämä kaikki loppuisi siihen.

En ole itsetuhoinen ja rakastan elämääni. Tarvitsen vain ihmisiä, jotka kertovat, että nyt riittää. Kertovat, etten ole huono ihminen, jos jätän jotain tekemättä. Kertovat arvostavansa minua, vaikka en tekisikään mitään heidän hyväkseen.

Erosin juuri muutamista vapaa-ajan aktiviteeteista, koska vaikka kuinka paljon tein ja käytin omaa aikaa, rahaa ja jaksamistani heidän hyväkseen, sain vain haukkuja ja kyseenalaistamisia vastaukseksi. Se, että sain vihdoin sanottua "Ei. Ei enää, kiitos!" virkisti ja sai ajattelemaan, etten jää mistään paitsi, vaikken aivan jokaisessa mahdollisessa toiminnassa pyörisikään hurrikaanin silmässä.


Raskasta tekstiä, mutta tällä hetkellä se on suoraa omaa elämääni. Raskasta.


Sanotaan, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta miten minä voisin vaikuttaa kaikkiin ilman, että se vaikuttaisi minuun näin raskaasti?

2 kommenttia:

  1. Mä itkisin sun puolesta jos mä enää osaisin. Mä nauraisin tyhmille asioille mitä kerrot. Sä et ole yksin. Joku päivä me vielä nauretaan niille pikkusieluille.. Vaaroillekin. Kyllä elämä voittaa. Elämä on kamala sekasotku eikä sen lopussa jaeta palkintoa kellekkään vaikka mistä selviäisi. Valitettava fakta. Siksi meidän pitää yksin olla niitä jotka arvostaa ja palkitsee itsemme. Toki elämässä matkan varrella tulee ihmisiä joihin teet vaikituksen ja ne nostaa sut jopa jalustalle asti. Ne joko unohtaa sut tai ei. Siksi on tärkeää tuntea oma arvonsa ja älä koskaan anna muitten lytätä sua. Olet upea ihminen ja olisin mielelläni suuremmassa osassa sun elämää. Vaikka kuinka pyristelee niin mitään ei saa mukaan hautaan. Siksi ei kannata polttaakaan itseään puhki heti. Eletään ja koetaan ja nautitaan ja joskus romahdetaankin. Aina pääsee ylös kun jaksaa ja antaa itselleen aikaa rauhottua ja levätä. Voisin jatkaa tätä kirjottamista vaikka kuinka mutta sä olet upea ihminen ja tiedät tän kaiken mutta joskus on hyvä muistuttaa ystävää ;)

    VastaaPoista
  2. Hyvä, että tunninstat itsessäsi voimien loppumisen. Se on ensimmäinen askel parantumiseen. Joskus ihminen on liian solmussa avatakseen itse omia solmujaan, silloin kannattaa harkita ammattiapua.

    VastaaPoista