Meillä on täällä kaksi kieltäytyjää!

Tiedättekö ajatuksen, kun joskus elokuvaa katsellessa tulee tunne, että onneksi tämä ei ole todellisuutta.
Tänään törmäsin ajatukseen, jossa koin eläneeni sen hetken aiemmin, mutta tajusin muutaman sekunnin myöhemmin nähneeni sen jossain elokuvassa. En muista elokuvan nimeä, tai osaa sitä sen paremmin kuvailla, mutta kyseessä oli kohtaus, jossa jokaiselle ihmiselle laitettiin jonkun näköinen tunniste ihoon. Ihmiset jonottivat merkittäväksi lapun kanssa, jossa oli heidän henkilötietonsa.
Joku kuitenkin jonossa päätti kieltäytyä kunniasta ja saman tien vartija alkoi viestiä radiopuhelimella "Kuuleeko FJ79. Meillä on täällä kieltäytyjä!" Paikalle juoksi tainnutuskaasun kanssa muutama henkilö ja hetken kuluttua "kieltäytyjä" heräsi kuulusteluhuoneesta.

Tänä aamuna heräsin tunnin myöhässä tajuamattani uuden kännykän piipityksen olevan herätyskello.
Ajattelin olla panostamatta ulkonäkööni, vaan sitasin hiukset ponihännälle ja silmälasit päähän piilolinssien sijasta. Meikit jäivät samaan pussiin itsetyytyväisyyteni kanssa.
Koululla luokkalaiset kertoivat tänään pidettävistä tietojärjestelmä kuvauksista. Siinä sitten istun tuijottaen tyhjää seinää ja ilmoitan kieltäytyväni. Opettaja toteaa, ettei sellaista mahdollisuutta ole.

Hetken kuluttua jonotamme kirjoittamaan tunniste paperia, johon tulee nimi ja luokkatunnus. Lapun kanssa meitä ohjataan yksitellen istumaan koulun käytävälle sijoitetulle korkealle jakkaralle läpeensä kyllästymeen media-assistentti opiskelijan kameran eteen. Tilanne oli kaiken kaikkiaan, kuin keksitysleirille marssitus tilaisuudesta, tai vankilaan marssittamisesta. Puuttui vain oranssit haalarit. Opiskelija nappaa kuvan yhden softbox valaisimen valovoimalla katsomatta kertaakaan kameraan. Lopputuloksesta ei tienyt kukaan, oliko silmät kinni, auki, vai kierossa, saati osuiko se pää nyt kuvan ylä- vai alareunaan.

Kuuntelimme kahden opettajan keskustelua, joista toinen oli hetkeä aiemmin kiiruhtanut paikalle äänessään pelon sekaista skuuppi-henkeä. Saatte varmasti päähänne mielikuvan tuosta olotilasta varmasti ajattelemalla teiniä, joka juoksee kertomaan luokkakavereilleen jonkun toisen opiskelijan heittäneen opettajaa mädällä tomaatilla.
Paikalle tulleen opettajan ja kuvausta valvovan opettajan keskustelun kulku oli suurin piirtein näin:
"Kuvittele! Meillä oli täällä tänään kaksi kieltäytyjää!"
"Eipä ole missään muualla ollut kieltäytyjiä, kuin tässä toimipisteessä.."

Katseemme kohtasivat oman ryhmänohjaajan kanssa ja molemmat naurahdimme huomaamatta. Ryhmänohjaajani puuttui edelliseen keskustelun toteamalla: "No itseasiassa.. taitaa mullakin tässä olla kaks kieltäytyjää.."

Se pysähtynyt hetki siinä koulun käytävällä oli käsin tunnettavissa. Sekunneissa toinen meistä vietiin erilliseen huoneeseen. Ovi suljettiin perästä ja kysymykseenkään ei tullut mahdollisuus, että olisimme yhtä aikaa voineet mennä keskustelemaan asiasta.
Tilanne oli kuin suoraan elokuvista. Johtavaa valtaa kritisoiva yksilö viedään koppiin, josta hän joko palaa alistettuna, myöntyneenä zombiena, tai hän ei palaa ollenkaan.
Huoneesta tultuaan luokkatoverini kertoi kuvausten olevan jollakin tavoin liitännäisiä koulun turvallisuuteen. Ellemme suostu kuviin, olemme koululle turvallisuusuhka. Häntä jopa uhattiin sillä, ettei hän tule valmistumaan tästä oppilaitoksesta, ellei hän suostu kuvattavaksi.

Missään vaiheessa kysymyksistä huolimatta emme saaneet tietää, mihin kaikkialle kyseisiä kuvia tultaisiin käyttämään. Jotain ympäripyöreää mumistiin henkilökorteista työharjoitteluun. Ilman korttia ei kuulemma tänä vuonna kenelläkään ole asiaa yrityksiin.
Soitin tietenkin tästä pikkuveljelleni, hän kun tällä hetkellä on suorittamassa työharjoittelua yrityksessä, eikä ennen harjoittelun alkua ehtinyt kyseisessä kuvauksessa käydä, eikä näin ollen omista Tredun henkilökorttia.

Herää vain kysymys, miksi emme saa tietää, missä valokuviamme käytetään?
Miksi meille ei voida tai osata perustella tämän paremmin kuvaustarvetta?
Mihin jäi yksityisyydensuoja?
Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Ehdotimme myös, että toimittaisimme passikuvamme koulun käyttöön. Tämä järjestely ei käynyt. Kuva tuli ehdottomasti olla otettu tuossa kyseisessä penkissä koulun käytävällä, kaikkien mahdollisten vialla olevan olosuhteiden vallitessa.

Ilman tätä kuvaa emme siis voi valmistua koulusta. Valmistumiseen edellyttävät kohdat opintosuunnitelmassa eivät anna vihiäkään valokuvattavana olemisesta. Minkään kurssin alla ei lue moista pakotetta.

Mitähän seuraavaksi? Sormenjäljet ja DNA tunnisteet?
Samanlaisia tarinoita on levinnyt tänään ympäri internettiä. Näissä tarinoisaa aiempinä vuosina opiskelijoille on sanottu olevan laitonta pakottaa ketään tämän kalaisiin kuviin. Mikähän laki tätä vuotta varten on muutettu, jotta nyt on oikeus marssittaa pidätyskuviin vastentahtoisia täysi-ikäisiä ihmisiä.
Siis byrokratiaa ja laittomia uhkauksia.

Kuvausten jälkeen tilanteesta tuohtuneena marssimme koulun ruokalaan, koska niinhän sitä sanotaan, että hyvä ruoka, parempi mieli.
Lapoin lautaselleni salaattia jääden tuijottamaan sitä kasaa epäuskoinen hymy huulillani. KYLLÄ. Tänään voi vielä joku asia mennä pieleeen. Pääsin käyttämään kuuluisaa lausetta: "Keittäjä, salaatissani on kärpänen!"
Sillä lautasellani komeili jalat eri ilmansuuntiin vinksottaen siivet levällään oleva kärpäsen raato.

Missä nyt oli se byrokratia ja EU, joka kieltäisi tämän tasoisen ruoan tarjoilun??


Oletteko mahdollisesti nähneet elokuvan W.A.L.L.E.? Älkää taistelko hallitsevaa automatiikkaa vastaan, vaan alistukaa kiltisti.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta miten minä voin vaikuttaa kaikkiin?

Olen alkanut miettimään, mitä haluan elämälläni tehdä. Nyt en tarkoita, haluanko olla Parturi-Kampaaja, tai Stand Up -koomikko. Ei. Nyt tarkoitan miettineeni ihan oikeasti tovin tänään, mikä on minulle tässä maailmassa kaikkein kiinnostavinta.
Huomasin olevani enemmän kuin kiinnostunut ihmisten ajatusten ohjaamisesta. Siitä, mikä saa ihmiset ajattelemaan asioita tietyllä tavalla ja mikä saa ihmisen tuntemaan jonkin tunteen.
Rakastan nähdä reaktioita. Yleensä toivon saavani ihmiset nauramaan, mutta rakastan myös nähdä reaktion, joka on päinvastainen. jos kerron jonkin traagisen tapahtuman elämästäni. Ihmisten silmissä tapahtuva muutos sen kerronnan aikana.. Korvaamatonta. Jos saan toisen ihmisen itkemään empatiasta, tai nauramaan aidosti olen onneni kukkuloilla. Sain aikaan reaktion.

Jos tuon kaiken saa vielä tehtyä salassa niin, ettei kyseinen ihminen itse tajua tulleensa vaikutetuksi, on se vielä arvokkaampaa.
Parhaita tässä työssä ovat hyvät elokuvat. Loistavimpina esimerkkeinä elokuvat Inception ja Now you see mee. Hetken aikaa luulet tietäväsi, mitä tapahtuu ja luulet saaneesi juonen käänteen ajatuksiisi ennen sen paljastamista. Ajattelet olleesi ainoa, joka sen on keksinyt. Hetken päästä kuitenkin ohjaaja nauraa sinulle tuodessaan ruudulle ratkaisun, joka onkin aivan eri, kuin kuvittelit. Elokuva on saanut sinut luulemaan jotakin, mitä halusi sinun luulevan. Todellista määränpäätä ei anneta missään vaiheessa vinkilläkään esille. Sitä on mahdotonta koetta selvittää, ennen naruista vetelijän armeliasta pikku vinkkiä, josta vyyhti lähtee purkautumaan.

Mitkä siis olisivat asioita, joilla itse pystyisin vaikuttamaan ihmisiin. En tarkoita vaikuttamisella sitä, mitä jotkut tarkoittavat. En sitä, että haluan saada ihmiset kierrättämään, tai äänestämään vaaleissa. haluan luoda tunteita.
Samalla, kun tänä iltana istuin elokuvateatterissa ja näin valkokankaalla tilanteen, jossa neljä ihmistä seisoi haltioituneen 10 000 päisen yleisön edessä tyhjällä lavalla..Järjetön kaipuu sinne tuli päälle.
Haluan saada suuren väkimassan reagoimaan samaan aikaan samalla tavalla ja ajattelemaan samoin.
Haluan seistä tuhansien ihmisten edessä ja tehdä jotain suurta. Tai vaikka en tekisikään itse mitään suurta... haluan saada ne ihmiset tuntemaan.

Haluan nähdä ihmisten tuntevan.

Oikeastaan olen kateellinen. Olen kateellinen niille kaikille, jotka pääsevät osallisiksi jonkin elämyksen tuottamisesta. Niille, jotka saavat nähdä päivästä päivään niitä ihmetyksestä ymmyrkäisiä silmiä ja hämmästyksestä hymyyn vääntyneitä naamoja. Olen kateellinen niille, jotka saavat päivä päivältä toiset nauramaan, tai itkemään ja elättävät itsensä sillä.

Olen kateellinen kaikille näyttelijöille, koomikoille, ohjaajille, sirkuslaisille, elokuvateatterin työntekijöille, huvipuistotyöntekijöille.. Hetki. Enhän voi olla kateellinen itselleni?

Ehkä vain aloitan tämän elämysten tuottamisen tuolla Särkänniemessä. Voi olla, että joskus pääsen vielä tekemään sitä henkilökohtaisemmin ja suuremmin.

Jatkan siis vain arkivaikuttamistani, kunnes keksin väylän vaikuttaa ihmisiin konkreettisesti, suoraan ja vielä tienata sillä.
Voi kun olisin hyvä koomikko.


Samaan aikaan tätä tekstiä kirjoittaessani olen kuolemassa psyykkisen taakkani alle.
Haluan tehdä, ja teen. Teen liikaa ja kuormitan itseäni. Haluni luoda tunteita on ajanut minut pyörittämään projektia, jossa kannoin aivan liian suurta vuorta selässäni.
Särkänniemen kesätyöntekijöiden hyväntekeväisyyskalenteri kasvoi pienestä kädessä pyöriteltävästä kivestä suureksi kallioksi, jota en osannut hajoittaa pienempiiin paloihin, vaan väkisin koetin kantaa sen yksin harteillani.
vasta maahan kaatuminen auttoi minua ymmärtämään, etten pysty siihen yksin ja heitin koko vuoren hetkeksi muille. Muut onneksi koppasivat ja paloittelivat sen puolestani. Jopa kieltäytyivät antamasta tiettyjä osia takaisin minulle.

Veikkaan tässä virheessä taustalla olevan haluni aheuttaa tunteita. Halusin sanoa tehneeni kunnolla töitä TAYS:in syöpääsairastavien lasten eteen. En ollut valmis jakamaan tekemistä muille. Samoin, kuin olen huono jakamaan murheitani muille. Tuppaan kantamaan niitä sisälläni ja kasvattamaan niihin kerrostumia niin paljon, että lopulta ne lyövät aina maahan. Vasta siinä vaiheessa, kun joku ne väkisin keräilee minulta, luovun niistä ja huomaan oloni helpottuvan.
En vaan halua kuormittaa muita omilla murheillani ja ongelmillani. Kuvittelen omien ongelmieni olevan muillekin yhtä raskaita kantaa. Itsekästä.

Jatkuva itseni burn outtiin ajaminen ei ole fiksua. Pelkään omaa itseäni eniten. Tarvitsen jonkun kertomaan, missä menee jaksamiseni raja, koska en sitä itse tunnista. Jonkun, joka saa minut oikeasti uskomaan, että alkaa olla taas jaksamis varasto tyhjillään.

En haluaisi myöntää, mutta ymmärtääksenne teidän täytyy tietää. Oltuani auto-onnettomuudessa muutama päivä sitten, sain päähäni ajatuksen, jota halusin juosta pakoon ja lujaa.
Istuessani auton ratissa ojan pohjalla ja tuijottaessani eteen päin lasittunein silmin, oli ensimmäinen ajatukseni tämä: "miks mä en vaan voinut törmätä siihen urheiluautoon ja kuolla. Olis loppunut tää paine."
Samantien tuon ajatuksen jälkeen inhosin itseäni. Inhosin sitä, että halusin pois. Inhosin sitä, että ajoin itseni näin loppuun. Miksi en tunnista sitä jaksamisen rajaa ja osaa sanoa "ei".
Tuo ajatus on seurannut mua nyt muutaman päivän jo. Ajatus siitä, mitä jos auton ohjaus pettäisi kurvissa ja suistuisin päin puuta ja tämä kaikki loppuisi siihen.

En ole itsetuhoinen ja rakastan elämääni. Tarvitsen vain ihmisiä, jotka kertovat, että nyt riittää. Kertovat, etten ole huono ihminen, jos jätän jotain tekemättä. Kertovat arvostavansa minua, vaikka en tekisikään mitään heidän hyväkseen.

Erosin juuri muutamista vapaa-ajan aktiviteeteista, koska vaikka kuinka paljon tein ja käytin omaa aikaa, rahaa ja jaksamistani heidän hyväkseen, sain vain haukkuja ja kyseenalaistamisia vastaukseksi. Se, että sain vihdoin sanottua "Ei. Ei enää, kiitos!" virkisti ja sai ajattelemaan, etten jää mistään paitsi, vaikken aivan jokaisessa mahdollisessa toiminnassa pyörisikään hurrikaanin silmässä.


Raskasta tekstiä, mutta tällä hetkellä se on suoraa omaa elämääni. Raskasta.


Sanotaan, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta miten minä voisin vaikuttaa kaikkiin ilman, että se vaikuttaisi minuun näin raskaasti?