Elämänhallintaa

 

Niin se vain on ja kai se on pakko uskoa, että rankat kokemukset elämässä opettavat ja kasvattavat meitä.
On aivan kamalaa huomata antaneensa elämänsä lipua siihen tilaan, ettei itse määrääkään siitä, mitä tapahtuu ja koska. Huomata pikkuhiljaa koko elämän hallintansa kadonneen jonnekin tuntemattomille teille koko ajan luullen itse pitelevänsä naruista kiinni.
Maanantaina, maaliskuun 25. päivänä maailmani tipahti korkealta ja särkyi pieneksi hetkeksi täysin pirstaleiksi. Se särkyminen kuitenkin oli välttämätön ja aiheutti sen, että tutkin niitä palasia, mitkä maahan jäivät lojumaan ja huomasin niiden olleen sekaisin jo valmiiksi. Aivan väärässä järjestyksessä. Taisipa tähän palapeliin olla eksynyt muutamia vääriäkin palasia ja jopa puuttui monia oikeita. Kuvasta ei tahtonut saada millän selvää ja hetken kesti edes ymmärtää, miten päin mikäkin pala kuului olla.

Lopulta kuitenkin kirjoittamalla asioita paperille ja kolmeen eri tekstinkäsittelyohjelmaan, sain jonkin näköistä selkoa palamereen. Sain eriteltyä kasasta neljän eri palapelin palat. Löysin paloja aikataulutuspeliin, asioiden hoitamispeliin, luonteen kehityspeliin ja tunnepeliin. Kaikki ne olivat yhtä pirstaleina ja kaipasivat uudelleen järjestelyä. Ja kuten palapeliä kootessa ensin käännetään kaikki palat näkyville ja aletaan etsiä niitä kulmapaloja. Niin näissäkin asioissa toin tekstinkäsittelyohjelmaan esille konkreettisesti niitä palikoita, joita esim pitäisi hoitaa. Niin pieniä, kuin isojakin. Koulun kurssikorvaustehtävästä revenneen takinhihan ompelemiseen. Aikataulutuspeli liittyikin jo oleellisesti tehtäväpeliin ja luonnepelin palaset stressi, ahdistus ja äkkipikaisuus olivatkin huomaamattani osana myös aiemmissakin peleissä. Tunnepeli olikin oikeastaan neliosainen peli, joka koostui kolmesta muusta ja yksi pala oli puhtaasti sitä itseään, eli isoja tunteita. Sen palapelin voisin siis saada koottua vasta, kun kolme edellistä olisivat kasassa.

Aloin toimia. Otin esille Excel taulukko-ohjelman ja loin itselleni "lukujärjestyksen" tähän elämään. Neljän A4 paperiarkin kokoisen taulukon seitsemälle päivälle 4:30-2:00 välisille kellonajoille puolen tunnin välein. Merkitsin taulukkoon kaiken pakollisen ja ennakkoon sovitun ja varmistin joka päivälle jäävän vähintään kaksi tyhjää ruutua lepoa varten. Lauantain jätin tyhjäksi ja perjantai-illan pyhitin syntymäpäivieni juhlistamiselle. Merkitsin ylös koirien lenkitykset, syömiset, koulut ja koulu- yms. -matkat. Aikataulutin itselleni siivousaikaa ja biljardiaikaa. Myöskään ystäviä en jättänyt huomiotta aikatauluissani. Innostuttuani loin samoin tein samala pohjalla itselleni myös viikon 15 aikataulupohjaa valmiiksi niin pitkälle, kuin sitä vain tiedän. Samoin loin kirjanpitotaulukot huhtikuulle omasta henkilökohtaisesta taloudestani.
Tavoitteeni koko asioiden järjestelyssä oli saada kaikki mahdolliset asiat hoitoon. Nyt mikään muu asia ei enää roiku odottelemassa "sitten joskus" tekemistä, vaan tiedän, milloin hoidan minkäkin tehtävän pois alta. Ainoa asia, jota en vielä saanut aikataulutettua, on ajokortti asioista viimeinen ajotunti, liukasrata, inssi ja kirjalliset, koska millään en vielä voi tietää, milloin Kangasalan poliisi ehtii ajokorttilupahakemukseni käsitellä.


Tässä vaiheessa palapelieni kuvat alkavat muodostua niin selkeiksi, että tiedän, millaista kuvaa valmistan. Muutamat palat eivät vielä ole paikallaan, mutta tiedän mihin ne kuuluvat ja koska ne paikoilleen saan asetettua.

Kuluneen sadan tunnin aikana olen oppinut elämän hallinnasta enemmän, kuin ikinä ennen. Suurin osa siitä on tullut tekemällä ja oivaltamalla, mutta valitettavasti iso osa sivusta seuraamalla.

Sivusta seuraamalla ihmistä, joka on läheinen ja tärkeä, mutta jolla ei selkeästikään ole aavistustakaan oman elämänsä harhapoluista ja pimeistä tunneleista, joissa hän vain kulkee eteen päin ymmärtämättä mihin on

menossa, tai minkä takia.

On ollut upeaa ymmärtää, että asiat eivät järjesty, ellen itse tee niille jotain ja laita niitä järjestymään.
elämäni hallinta on loppupeleissä omilla harteillani, enhän voi odottaa kenenkään muun valavan betonista perustuksia talolleni, jonka haluan täysin itse rakentaa. Myöskään en voi olettaa kenenkään valavan perustuksia elämälleni, joka minun pitää täysin itse elää.

Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntumaan siltä, että olen taas itse se, joka pitelee naruista kiinni ja enää en anna noiden narujen karkailla käsistäni. Aion pitää kiinni niistä viimeiseen asti, kunnes tiedän, että on aika irroittaa ja se irroittaminen tulee olemaan tietoinen päätös. Vaikka ne asiat veisivät minua eri suuntiin elämässäni, en irroittaisi ennen, kuin olen varma, että suunta on sellainen, johon en halua mennä. Siinäkin vaiheessa irrottaisin nipusta vain sen yhden narun, joka vie väärään suuntaan. En irroittaisi kaikista langoista.