Yksi kyynel yksinäisyydelle

 

Joulu on yhdessäolon ja rakauden aika. Jouluna kuuluu olla läheistensä kanssa ja osoittaa välittävänsä.
"Jotta ei kenenkään tarvitsisi viettää joulua yksin.." -lause kaikuu päässäni. En saa yhdistettyä sitä mihinkään konkreettiseen yhteyteen. Muistan vain kuulleeni sen jossain yhteydessä useamman kerran.

Muistan joskus kymmenisen vuotta sitten itkeneeni niiden ihmisten puolesta, jotka joulun yksin joutuivat viettämään.
Googlettamalla hakusanoilla "yksinäisen joulu" löydän paljon keskustelupalsta avauksia, joissa joku valittelee yksinäisyyttään oltuaan päivän ajan sukunsa seurassa ja vierailtuaan ystävillään, jonka jälkeen on pari tuntia istunut kotona suklaarasian kanssa. *hmph*
Näiden keskustelupalstojen lisäksi hakutuloksiin mahtuu pari artikkelia siitä, kuinka yksinäinen joulu voi olla nauttimista. En kykene edes lukemaan niiden ensimmäisiä rivejä ilman kyynelten kohoamista kyynelkanavia pitkin. Päätän lopettaa ennen silmien kostumista ja kovetan itseni.













 Vanhempieni luokse en jouluksi mennyt äitini, pikkuveljeni ja mummoni lähdettyä koiran kanssa matkailuautolla pohjoiseen. Isällä oli vielä aattoaamuna töitä, emmekä oikeastaan ole edes niin läheisiä, että hänen kanssaan jouluni viettäisin.
Siskohan muutti jo aikaa sitten Ouluun.



Aamulla heräsin kahdeksalta ottaakseni kinkun uunista ja lenkittääkseni koirani. Sen jälkeen parin tunnin pikatorkut aamupäivästä ja loppu ajan olen odotellut jonkun ottavan yhteyttä.
Monet suunnitelmat tänä jouluna kaatuivat siihen, etten voinut ottaa koiria mukaani, tai jättää yksin yöksi kotiin. Kaipasin naurua ja iloisia ihmisiä ympärilleni, mutta päädyin istumaan kotisohvalle koko päiväksi omaan seuraani.




Näin kului elämäni ensimmäinen jouluaatto ilman perhettä. Vielä iltaa on jäljellä, mutta jokainen pienikin ajatus ja toive seurasta on karissut jo aikaa sitten kuvioista.







Olen viimeisen viiden vuoden aikana ollut se ihminen, jolla on puhelimessaan useampi numero, johon soittaa seuraa kaivatessani. Suunnitelmia on ollut niin pitkälle, kuin aakkosia riittää. Joka hetki olen voinut luottaa jonkun lähtevän kahville tai elokuviin kanssani sille tuulelle sattuessani. Tänään kuitenkin 12ta tunnin sohvalla istumisen jälkeen itkin yhden kyyneleen yksinäisyydelle.
Rakastan saada aikaa miettimiselle ja omien asioideni järjestelylle omassa päässäni. Tänään se pää vain tuntuu hokevan kaiken positiivisen sijasta: "Olet yksin, olet yksin, olet yksin..."


Taidan pelätä oman pääni sisälle joutumista. Rakastan olla ihmishälinässä. Parasta elämässäni ovat stand upin parissa vietetyt illat ja jokainen biljardisalilla vietetty tunti, jossa saan keskittyä vain ja ainoastaan lajiin ja sen ympärillä pyörivien ihmisten kanssa jutteluun. Niissä ympäristöissä olen saanut lähiaikoina kuulla monesti  lauseen "Sulla on kyllä tosi ihanat hymykuopat!". Niissä tilanteissa koen pystyväni hengittämään, mutta liian monta tuntia omassa seurassani saa hymyni hyytymään. Pikku ahdistus hiipii mieleen ja ei meinaa kadota kulumallakaan.

Tiedän monen ihmisen kysyvän tapaninpäivänä kysymyksen: "Kuinkas sun joulu meni?". Tuohon kysymykseen vastaan todennäköisesti leveä hymy naamalla nauttineeni ihanasta rauhallisuudesta ja kynttilän valosta. Mieleni tosin tekisi vastata rehellisesti ja totuudenmukaisesti jouluni olleen yksi elämäni surullisimmista hetkistä. Ei ole ollut joulukoristeita, eikä lahjoja avattavaksi. Jouluruokaa kyllä on jääkaappi pullollaan ja hyvältähän se maistuu, mutta ei sitä joulumieltä vain siitä huolimatta tunnu löytyvän. Silti en sitä vastausta halua antaa ihmisille, jotka pitävät minua aina hymyilevänä yleispositiivisena tyttönä, jolle on helppoa tulla puhumaan pelotta siitä, että joutuisi oikeasti syvälliseen alankoon keskustelussa. Se tuntuu olevan ihmisille tärkeää. Se että on joku, joka saa hymyilemään toiset, vaikka itsellään olisi mielessä vaikka kuinka synkkiä asioita. Tykkäänhän minä se ihminen olla, mutta joskus toivoo jonkun vaan kysyvän uudelleen ensimmäisen vastauksen saatuaan, että "Niin kuinkas se joulu sit ihan OIKEESTI sulla meni?".




Mutta olipahan ensimmäinen joulu, jolloin en joutunut yhteenkään sanaharkkaan kenenkään kanssa.
En joutunut sovittamaan aikataulujani kenenkään muun kanssa.
Tai miettimään, kuka saa syödä viimeisen zabaglione-konvehdin.




Halatkaa jokaista ihmistä, joka on teidän seuranne valinnut tänä jouluna ajanvietokseen. Kertokaa välittävänne ja olkaa onnellisia. Älkääkä olko niin tyhmiä, kuin minä silloin kymenisen vuotta sitten. Älkää itkekö kyyneltäkään meidän yksinäisten puolesta. Ei meidän molempien kannata mieltämme pahoittaa. Muuten joudun itkemään kyyneleen teidän onnellisten puolesta, jotka pahoitatte mielenne ilman mitään omakohtaista syytä.

Vain tarpeeksi harmia, ei liikaa.

Joskus on niitä päiviä, että maailmankaikkeus tuntuu irvistävän ruminta ilmettään suoraan sinulle.
Tänään oli mun osalta juurikin tuollainen päivä. Kaikki, missä normaalisti olen hyvä, takkusi tänään pahemmin kuin mun hiukset ilman hoitoainetta.
Juuri tuossa mietin, että onneksi tänään ei ollut yhtäkään hiustenlaittoon tulevaa asiakasta, koska siinä hommassa normaalina päivänä pärjään paremmin kuin hyvin, niin tänään varmaan asiakas olisi poistunut tippa linssissä ja itse olisin saanut hävetä.
Biljardikin tuntui tökkivän ja pahasti. Vastahan mä edellispäivänä salilla pelailin satunnaisia yrttelijöitä vastaan ja keräilin pöytävuokrat muiden pusseista.



Silloin kun tuntuu, ettei mikään tahdo luistaa ja kaikki tökkii, tarjoaa kuitenkin elämä mitä hienoimpia asioita suoraan kotiovelle (kirjaimellisesti)
Tänään kotiin tullessani odotti kynnysmatolla normaalien ilmaisjakeluiden seassa pari kirjettä. Masentuneena niitä nostaessani ja ajatellessani kääntäväni esiin pari laskua entisen pinon jatkeeksi sainkin yllättyä positiivisesti.
Ensimmäinen kirje, jonka avasin, oli 50e seteli ja saatekirjeenä pari valokuvaa ja lappu, jossa luki, kuinka asiakas on nyt oppinut arvostamaan mun ammattitaitoa huomattuaan, minkälaisia yrittelijöitä alalla liikkuu ja halusi tästä hyvästä vielä muistaa mua maksamalla ylimääräisen 50e tippinä.
Seuraava kirje olikin sitten jo jotain ihan muuta:

"Hei

Ymmärrän tämän kirjeen hämmentävän sua, koska en aio kertoa omaa henkilöllisyyttäni.
Olen kuitenkin jo pitkään kokenut pakottavaa tarvetta saada kertoa sulle tunteistani, enkä ole uskaltanut sitä suoraan sanoa pelätessäni sun reaktion olevan kielteinen ja hyvin väliemme kärsivän.
Olen katsellut sua pitdempään jo enemmän kuin kaverina, mutta et vaan tunnu sitä huomaavan, vaikka paljonkin aikaa olemme viettäneet yhdessä.
Tunnen sut sen verran hyvin, että voin sanoa rakastavani sua.
Sun ulkonäkö on suoraan se, mitä olen pikkupojasta asti kuvitellut elämäni naisen olevan ja luonteeseesi ennen kaikkea olen tässä ajan kanssa rakastunut niin, etten haluaisi sua ikinä menettää.
Kun vaan uskaltaisin kertoa sen sulle kasvotusten, mutta toistaiseksi sun reagointi pelottaa liikaa.

Rakastan sua."

 Kuinka ihana se ajatuksena voikaan olla, mutta kuinka vaikeeta se todellisuudessa on, kun alkaa epäillä ihmisiä ja varsinkin kohta "vaikka paljonkin aikaa olemme viettäneet yhdessä." Sai niska karvat pystyyn.
Kukahan mahtaa olla kyseessä ja minkä takia mä olen niin pelottava, ettei mulle uskalla suoraan puhua?


Tällaista kutinaa tarvitsisi jokaiseen päivään. Silloin kun itse ei edes onnistu itseään rakastamaan, ei sillä oikeastaan ole edes väliä, kuka se rakastaja on. Hyvältä tuntuu ajatella jonkun ajattelevan mua lämmöllä.

Voiko onnellisuutta säilöä purkkiin varastoon?

En nyt suoraan sanottuna tiedä, onko tää teksti blogin linjaan sopiva, mutta täähän on mun blogi, joten voin kirjottaa ihan mitä vaan haluan.

Koittaessani välttä liian pitkän onnellisushehkutusstatuspäivityksen facebookissa ajattelin kirjotella sen sen sijaan tänne (linkatakseni tietenkin tän tekstin facebookkiin).
En tiedä, millä sanoilla voisin kuvailla tehokkaimmin tätä järjetöntä onnellisuuden tunnetta, mikä sisälläni velloo, mutta yritetään:
Mulla on olo, kuin olisin rakastunut järjettömästi, mutta ilman kohdetta.

Usein tähän ajatukseen mielletään sekavuus ja 'tyhjä tunne sisällä'- , tai 'pala puuttuu'-syndroomat, mutta tämä rakastuminen ei tarvitse kohdetta. Tämä tunne on vähän niin kuin delfiini merellä. Se on vapaa ja onnellinen.
Kyllä.. vertaan nyt ihmistä, joka kaipaa kodin, joka on hienosti sisustettu ja turvallinen ja siinä on seinät ja se on rajattu alue. Mutta Delfiinipä ei tarvitse! Se ei tee pesää tai rajaa kotiaan ja onnellisuuttaan seiniin.


Mulla on nyt ollut kuluvan viikon aikana enemmän kiirettä, kun ikinä ennen. Koulun, autokoulun, koirien ja kaiken 'normaalin' päivärytmin lisäksi aikatauluun on mahdutettu muutamia hiustenleikkuita, kavereiden pikanäkemisiä ja ennen kaikkea valtava määrä komiikkaa ja niitä ihania ihania ihmisiä, jotka sitä tekee tai tuottaa.
Olen kirjaimellisesti painanut kellon ympäri pitkin kaupunkia ja valvonut 73 tuntia putkeen torkahtaen kerran 15 minutin ajaksi matkan varrella. Viime yönä nukkumaan mennessäni mietin haluanko sen piiiitkän, mutta niin ihanan päivän loppuvan vieläkään, mutta lopulta uni vei voiton ja palkitsi nukahtamisen kahdeksan tunnin kertauksella menneestä kolmesta päivästä.










Tällä hetkellä hehkun sisältäpäin ja tuntuu, kun jokin lämmin patteri olisi sinne tungettu, kun olen niin onnellinen.Vaikea kuvitella kenenkään olevan enää tätä onnellisempi.
Tein jopa listan asioista, mitkä saavat mut tuntemaan tällälailla ja listan perään kirjoitin aina nimen/asiayhteyden, mistä kyseinen onnellisuuden aihe on elämääni tullut ja pakko tässä vaiheessa todeta, että koiria ja perhettä vaille kaiken taustalta oikeastaan löytyi mun ystävät ja vieläpä spesifioidusti useimman asian takaa ystäväni Susanne Jäminki.

Susu on ihminen, jonka kanssa kinastelemme jatkuvasti asioista kuin asioista ja olemme eri mieltä todella monesta asiasta. Silti vietämme lukemattomia määriä aikaa toistemme seurassa. Voimme tovin ajan kiukutella ja mököttää toisillemme ja viiden minutin kuluttua nauraa täyttä päätä jollekin todella pienellekin asialle ja pypähdellä Hämeenkatua pitkin, kuin pikku tytöt. (Vaikka useinhan se menee niin, että Susu hyppii ja mä seuraan perässä nolona ja ajattelen, että mieli tekisi itsekin hyppiä, mutta ei näillä korkokengillä voi...)

Oudointa tässä kaikessa on se, etten edes ole yrittänyt tehdä itseäni onnelliseksi ja jahdannut onnea ympäriinsä, vaan nimenomaan koettanut tehdä muut ihmiset ympärilläni onnellisiksi. Olen koettanut auttaa asioissa, missä olen vain pystynyt ja kuunnellut, jos on ollut kuunneltavaa.

Tietenkin onnellisuuden tunteeseen vaikuttaa auringon paiste ja muiden ympärillä olevien ihmisten iloisuus siitä johtuen, mutta tällä kertaa se näyttelee kuitenkin katoavan pientä roolia.


Vaikka nyt jo tuntuu tästä teksitistä puuttuvan kaikki järjestelmällisyys ja järki, niin sekoitan pakkaa lisää kirjoittamalla väliin asioista, joita ihmisten tulisi tehdä enemmän.

Kaupungilla suunitellessamme porukalla istuskelu paikkaa loppu illaksi käveli takaani keski-ikäinen mies, joka yllättäen laittoi käden olalleni ja totesi "Hei. Sulla on tosi kaunis vaatetus. Ei mulla muuta. Moi" Ja jatkoi matkaansa ohitsemme. Päälläni ei edes ollut mitään normaalista poikkeavaa. Tavallinen pitkä villakangastakki (jota tosin itse rakastan), harmaat saapikkaat  ja pinkit farkut. Ainoa huomiota kiinnittävä tekijä nuo farkut, mutta näkeehän noita nykyään kaupungilla ihmisillä joka päivä, eivätkä ne nyt niin erikoisia enää ole.



Tälläisiä yllättäviä spontaaneja tekoja tarvittaisii ihmisiltä lisää. Loppu illan jaksoin muistaa asiaa aina pienenkin hiljaisen hetken valuessa ohitse ja jo se pelkästään sai mut hymyilemään leveästi.
Toinen todella iso asia, mitä ihmisten tulisi tehdä on kehuminen aina kun aiheellista.
Jokainen tietää, miltä tuntuu, kun joku kehuu. Vielä mahtavampi siitä tunteesta voi kasvaa, jos kehuja on ihminen, jota itse katsot ylös päin ja arvostat kovin.
Eilen illalla sain kiitosta ja kehuja tälläiseltä ihmiseltä ja edelleen tuntuu epätodellisen hienolta ajatella sitä asiaa. Kuinka isolta voikaan tuntua lause: "Sust on kyl paljon apuu!"
Varsinkin, kun kehu tulee asiasta, josta et itse ole niinkään varma ja olet sen asian kansa kahlannut upottavaa suota muutamia viikkoja.


Tämä päivä kyllä antaa taas uskomatonta potkua lisää elää tätä mun ihanaa elämääni!
Oon vaan huomannut tehneeni elämästäni juuri sellaista, kun siitä olen aina halunnut. Ja on hienoa huomata, että pystyn parantamaan tätä vielä tästäkin ja tekemään siitä vielä hienompaa ihan pikku asioilla.


Ainiin.. Lisäksi mua nauratti paljon eilen illalla kotiutuessani se, että mun äiti ja ystävät tuntevat mut niin hyvin. Viime kerralla reissusta kotiin tullessani oli koiran hoitajani jättänyt mulle viestin tietokoneen ruudulle ja viesti alkoi näin: "Mä tiedän, että huomaat tän viestin nopeiten, jos kirjotan sen tähän, enkä mihinkään lapuille näkyville." Ja eilen Kotiutuessani oli tietokonen näppäimistöllä paperilla viesti äidiltä, joka oli palauttanut toisen koirani kotiin vielä kaupungilla ollessani.
Tutustuttakaa ihmisiä itseenne vaikka puoliväkisin, koska jälkeen päin on hienoa saada tuntea, kuinka ihmiset tietävät asioita itsestäsi ilman, että niitä enää tarvitsee kertoa.




Tällä kertaa kai lopettelen tähän, sillä kirjoitustaitoni ei riitä kuvaamaan tätä hehkuvan onnellista oloa sisälläni ja en sitä tekstillä kykene välittämään eteen päin niin tehokkaasti, kuin mitä voin tehdä lähtiessäni kaupungille tapaamaan oikeita ihmisiä.

Kuvat teksissä ovat Googlen kuvahaun tuloksia sanalle onnellisuus ja onni.

Kuvaputki telkkareita ja kuollettavaa naurua

Tiedätkö vanhanajan kuvaputkitelevision kuvan muodostumisen salat? Ruudulla on miljoonia pienenpieniä kennoja, joissa jokaisesta löytyvät kaikki perusvärit. Niitä sopivasti sekoittelemalla muodostuu illuusio liikkuvasta kuvasta ja parhaimmillaan se voi olla jotakin todella kaunista. Se voi olla orkidean kukasta mettä imevä kimalaiskolibri satojen kirkkaan väristen sulkiensa kanssa, mutta se voi olla myös jotakin aivan järkyttävä, kuten vanha nainen pikimustilla epäonnistuneilla kulmakarvoilla maalattuna studio55:n haastateltavan pallilla.

Olen alkanut miettiä omaa elämääni tarkemmin. Huomaan jatkuvalla syötöllä enemmän ja enemmän yhtäläisyyksiä kuvaputkitelevision kuvan muodostumisen ja elämäni rakentumisen välillä. Molemmat rakentuvat pienen pienistä erilaisista paloista ja välillä muodostuva kuva on liikuttavan kaunista, välillä taas mentaalisen romahduksen partaalle ajavaa verilöylyä.
Mennään vielä syvemmälle kuvan rakenteeseen ja mietitäänpä hetki niitä värejä, joista jo mainitsin. Jokainen väri on yksi pieni tapahtuma elämässäni ja jokainen väri määrittää pienellä vivahtella sitä, minkälainen lopputulos kuvasta tulee.

Iso kontrasti tekee kuvasta mielenkiintoisen

Kokeessa pärjääminen ja täysien pisteiden saavuttaminen kaikista poissaoloista huolimatta antaa kuvalle monta kirkkaan väristä iloista pistettä mukaan, mutta myös lemmikin kuolema ja rahahuolet antavat kontrastiksi rinnalle niitä synkkiä mustia pisteitä, joissa ei enää mikään valo näy.

 Jotkut tapahtumat vievät vain sen yhden väripisteen verran tilaa ruudulta, mutta toiset taas vaikutusvallallaan maalaavat isojakin alueita. Isoja tummia alueita luovat elämässäni hyvän ystävän kanssa käyty riita, terveyshuolet ja raha-asiat. Isoja kirkkaita ja lempeän värisiä alueita taas saavat aikaan ne ystävät, jotka jaksavat ja haluavat kuunnella valitustani edellisistä aiheista.
 Omia valokuvia läpikäydessäni huomasin jatkuvasti saman: Mitä tummempi yleisilme kuvalla on, sen vaikuttavammin ja näkyvämmin kaikki kirkkaat kohdat esille tulevat. Aloin miettimään mitkä noita oman elämäni ilotulituksia ja kukkasia ovat ja totesin niitä olevan hetkien, jolloin olen vilpittömimmin nauranut sydämeni pohjasta. Silloin koko kehon lävitse on aina virrannut lämmin tunne, jonka ei vain haluaisi katoavan mihinkään ikinä.

Koen olevani etuoikeutettu saadessani ja voidessani ottaa osaa niin monella tavalla elämäni suurimpien naurujen aiheuttajaan - Stand up -komiikkaan. Pääsen itse lavoille koettamaan omia siipiäni ja kehittämään taitojani naurattaa itse ihmisiä, mutta saan myös seurata yleisöstä ja nauttia muiden oivalluksista ja äärettömän upeista ajatuksista. Vielä hienoimpana näistä kaikista tavoista, millä olen alaan osalliseksi päässyt, koen sen, että mielipiteitäni ja 'neuvojani' arvostetaan ja niitä jopa pyydetään lisää. En yli vuosi sitten olisi osannut ikinä arvata omien esikuvieni pyytävän rakentavaa palautetta minulta.
Ja tosiaan esikuviani mietin eilen linja-autossa kotiin tullessani ja tietenkin esiin nousivat vanhempani ja isosiskoni, mutta oikeastaan kaikki loput tällä hetkellä elämässäni läheisinä esikuvina kokemani ihmiset löytyvät komiikan piiristä.
Aiemmin jo tätä ajatusta läpi käyneenä aloin miettiä elämääni uudelleen ja uudelleen.
Saatuani keuhkosyöpädiagnoosini jo jokunen aikaa sitten, sanoin ystävälleni elämäni uuden moton olevan "Laugh until you die", koska tuolloin lääkärit eivät pitkiä eliniän ennusteita lupailleet, enkä halunnut käyttää jäljellä olevaa aikaani mököttämiseen, vaan halusin nauttia siitä niin paljon, kuin ihminen vain suinkin voi.
Nyt terveydentilani parannuttua huomattavasti, aloin ajatella uudelleen silloin ilmoille heittämääni uutta mottoani. Minkä vuoksi hyväksyisin sen motokseni vain, jos aikani alkaisi käydä vähiin? Epäilenkö itse, etten jaksaisi nauraa ja olla positiivinen pidempään, kuin alle kymmenen vuotta?
Tein siis päätöksen. Hakkautin käteeni musteella omalla käsialallani tekstin "Laugh until you die" muistuttamaan siitä, mitä olen päättänyt, ja helpottamaan päätöksestäni kiinni pitämistä. Samalla teksti muistuttaa siitä, että kaikki tämä päättyy aikanaan ja siitä, mitä varmasti on jäljellä, kuuluu ottaa ilo irti ja nauttia!
 Tämä päätös ei saa unohtua milloinkaan. (paitsi luonnollisesti niinä mustina väripilkkuhetkinä)

 

 

 

 

 

Oma käsiala kuvastaa tekstin omakohtaisuutta täydellisesti.

Kananmunana väärällä vuosisadalla?

Kananmunalla on pehmeä sisus, mutta kivikova kuori. Taidan silti olla sellainen puolikovaksi keitetty kananmuna, eli en täysin menettäisi kontrollia itsestäni, vaikka saisinkin itseni kuorittua.
 

Tänään olen pohtinut itseäni ja minuuttani enemmän, kun ikinä ennen ja olen yllättynyt siitä, kuinka paljon paria vuotta vajaa koko peruskoulun kestänyt koulukiusaaminen voi vaikuttaa yli parikymppiseen ihmisen. 
Kolmannelta luokalta ala-asteelta aina yläasteen kahdeksannelle luokalle asti jatkunut koulukiusaaminen tietyissä muodoissaan saattaa jättää sen ajatusmallin päähän pahimmassa tapauksessa koko loppu elämän ajaksi.

Minun päähäni jäänyt ajatusmalli vaikuttaa edelleen mm todella moniin ihmissuhteisiini. Olin 'normaali' peruskoululainen, joka ihastui aina vääriin poikiin katsellen vierestä luokan suosituimpien tyttöjen parveilua heidän ympärillään. Istuin kateellisena katsellen käytävien penkeillä ihastusteni hiuksilla leikitteleviä tyttöjä.
Aina silloin tällöin joku koulun suosituista pojista tuli naureskellen luokseni pyytäen elokuviin, kahville tai koulun jälkeen hengailemaan ala-asteen pihaan. Jos erehdyin luulemaan pyyntöä todelliseksi ja vastaamaan myöntävästi, hetken kuluttua nurkan takaa tuli koko lätkäjoukkue nauraen ja tönien luokseni kertomaan kuinka säälittävä olen luullessani jonkun niinkin suositun todella haluavan lähteä kanssani kahden viettämään aikaa. "Luulitko sä tosiaan sen olleen kiinnostunut SUSTA?" tuli tuttuakin tutummaksi lauseeksi noina vuosina. 

 

Nyt muututtuani ulkoisesti huomaamattani todella paljon huomaan ihmisten katsovan minua erilailla. Suurin osa hymyistä ei enää sisällä sitä sääliä tai ivaa, mitä ne ovat minulle sisältäneet tähän asti. Äitini ei enää tarvitse olla surullinen puolestani, kun itken kiusaamista pehmolelujani vasten tai lukittaudun huoneeseeni, vaikka kaverit pyytäisivät koulun jälkeen ulos viettämään aikaa.
Myönnän muuttuneeni myös sisältä. Olen kasvattanut kovan kuoren, jonka läpi näkeminen vaatii kokemuksia, joita en haluaisi kenellekään tapahtuneen. Siihen kuoreen on maalattu vieraillekin ihmisille vittuileva, nokkapystyssä kulkeva ja itserakas tyhmäkin teinityttö. Tarvitsen sen 'minän' viemään mua ulos ihmistenilmoille. Laittaahan useimmat meistä toppavaatteet suojaamaan pakkaselta. Itse laitan päälleni kananmunankuoren suojaamaan ihmisiltä. Pelkään edelleen jonkun tulevan nurkan takaa nauramaan "luulitko sä tosiaan.." -lauseen siivittämänä.

 

Tämän asian ymmärrettyäni olen alkanut pikkuhiljaa kuorimaan sitä muuria pois. Nyt uskon vahvistuneeni tarpeeksi ottamaan vastaan negatiivisetkin asiat ilman suojamuuria. Tosin eihän kiinanmuuriakaan päivässä rakennettu, eikä sitä päivässä purettaisi.

Nyt minun kuuluisi vain nauttia siitä, mitä olen tällä hetkellä ja mitä olen saavuttanut, ilman ajatusta siitä, että joku jossain vaiheessa juoksee nurkan takaa isolla porukalla nauramaan "luulitko oikeesti että..!"

Kaikki tämä vain tuntuu niin helpolta ajatella täällä kotona tietokoneen ääressä istuskellessa ja pohtiessa, tai koirien kanssa pitkällä lenkillä tihkusateessa, mutta kahvilassa istuessa sen miehen kanssa, jonka olet monen kuukauden ajan ajatellut ns. "painivan eri sarjassa", sarjaa korkeammalla, se ajatus kohta esille juoksevasta porukasta, tuntuu äärettömän vaikealta tukahduttaa.
"Entä, jos tämä kaikki onkin vain unta, tai taas ärettömän huono vitsi kanssaihmisiltä?"
Kuinka vaikeaa siinä vaiheessa on laskea suojamuuri ja antaa sen ihmisen tutustua todelliseen minääni? Se on äärettömän vaikeaa. Se on kai suorastaan mahdotonta. Kukaan ei vielä ole antanut tarpeeksi aikaa ja isoa osaa itsestään saadakseen minut olemaan muutakin, kuin (joudun tässä vaiheessa miettimään pitkään muutakin kuin... MITÄ?) sosiaalinen, aina iloinen ja pinnallisista asioista tyhjänpäiväisiä höpöttelevä teinityttö. Helpompihan se on puhua muista, kuin itsestän. Kyllä, olen siis useimmassa seurassa pinnallinen ja 'hölmö', etteivät oikeat ajatukseni paljastuisi, koska ne saattavat olla kuulijan mielestä vääriä.

Monesti naurunalaiseksi päätyminen on saanut minut tarvitsemaan niitä nauruja. En kuitenkaan halua joutua naurunalaiseksi hallitsemattomasti, vaan omilla ehdoillani. Niistä asioista, joita olen valmis paljastamaan kaikille. Siitä syystä koen päätyneeni myös stand up-lavoille. Siellä olen se itselleni tuttu Taru, jolle kaikki nauravat, mutta nyt olen itse se, joka naruista vetelee.

Siis Katkeruus.. Niin säälittävän suloiselta kun se kuulostaakin, mutta olen oppinut nauttimaan itselleni nauramisesta. Olen siis vahvempi.

Eniten kiusaamisessa olen kuitenkin huolissani siitä, että sitä tapahtuu aikuisten ihmisten keskuudessa, jotka varsin hyvin saattavat vaikkapa omien lastensa kautta tietää, kuinka raadollista kiusaaminen on. Se isä tai äiti, joka kotona kuuntelee 13 vuotiaan tyttärensä itkua lukitun oven takaa sydänlihas verellä, saattaa mennä seuraavana päivänä työpaikalleen ja nauraa Kakelle, joka kiireessään juoksee tulikuuma kahvi kädessään eriväriset sukat jalassaan toimiston lasiovea päin ja murtaa nenänsä. Tämä sen takia, koska Kake änkyttää pitäessään uutuustuote-esittelyä firman johdolle. Tai nälvii Ritvaa, joka vaan sattuu olemaan vähän "säälittävä". Ritvaapa saatetaan olla kiusattu koko peruskoulu, lukio, amis ja vielä parhaillaan yliopisto tai ammattikorkea ajan. Kuinkahan paljon mahtaa Ritvalla olla omanarvontuntoa jälkellä?

 

Omien kokemusteni perusteella omanarvontunto on se, joka ensimmäisenä laskee. Itselläni otti kahdeksannelta luokalta kolmanteen amikseen asti saada se kuntoon. Ja hienosti edelleen näytän itselleni valehtelevan. Eihän se kunnossa edelleenkään ole.
Minulla on vielä vahvaksi kasvaminen enemmän kesken, kun olen luullutkaan, mutta minusta tulee vielä vahvempi, kuin kenestäkään niistä pelleistä, jotka minua on vaivautuneet kiusaamaan! ♥ Kiitos siitä! :)

 

Pistää vain tämäkin teksti ihmettelemään, missä ovat tämän maailman käytöstavat? Toisen kunnioittaminen ja arvostaminen? Miksi ei enää ole herrasmiehiä ja hienoja, arvokkaita naisia?
Joskus jopa tuntuu, että olisin syntynyt väärälle vuosisadalle ajatellessani kuinka vähän osaan arvostaa nykypäivän maailman tyyliä ja elintapoja.

Millähän otsikolla tällaisen tekstin saisi nivottua yhteen?

Saako rakkaudestakin KELA korvauksia?

Toisena hetkenä on maansa myynyt ja rahansa juonut olo ja hetken päästä (no edelleen rahaton, mutta) tuntuu, että omistais koko maailman ja kaikki ihanat asiat siinä!

Helmikuussa leikattu ranne paljasti muutamia pahanlaatuisia syöpäkasvaimia ja lopputuloksena todettiin niiden olevan imusolmukkeiden kautta levinneitä keuhkosyövän etäpesäkkeitä.
Lääkäri totesi sen olevan pitkällä, koska on ranteisiin asti levinnyt ja en saanut lypsettyä mitään ennustetta hänestä ulos.lopulta aloin veikkailla ja lääkäri kaikessa hiljaisuudessa totesi mun olevan oikeassa viiden vuoden kohdilla.

Viiden vuoden ennusteen kanssa aloin elään joka päivän kun viimeseni. Sitä on jatkunut nyt noin puolen vuoden ajan ja olen saanut huomata olevani tähän puoleen vuoteen elämässäni tyytyväisempi, kuin mihinkään muuhun, mitä muistan koskaan tehneeni.

Tietenkin ns "pelko perseessä" koko ajan siitä, kuinka sairaus etenee ja missä mennään, kun ei kukaan mistään mitään tuntunut tietävän, mutta silti kaikkeen kaiken sata prosenttisesti panostaen, jotta ehtii tehdä kaiken, mitä vielä haluaa.

Olen tajunnut, että mun olis pitänyt elää näin jo 20 vuotta, eikä alottaa vasta nyt. Ja itseasiassa alitajuntaisesti kai kirjoitan tätä tekstiä muistutukseksi itselleni muutamien vuosien päähän.


Tänään siis sain puhelun lääkäriltä, joka tutki asiaani ja hän oli kahden muun lääkärin ja patologin kanssa tutkinyt keuhkojeni negatiiviröntgen kuvia ja nyt siis näyttäisi siltä, että neljä suurinta kasvainta on mystisesti vain kadonnut jonnekin! Niitä vain ei enää ole. Hävinnyt. Mennyt pois.
Mihinkään hoitoihin siis en ole vielä mennyt, osittain siitä syystä, etteivät lääkärit vielä ole saaneet sanottua, millaisia hoitoja kannattaisi aloittaa, ja osittain siitä syystä, että ne hoidot pelottaa mua enemmän, kuin itse sairaus ja sen seuraamukset.
Lääkärin sanojen mukaan, jos hoidot olisi aloitettu, ei kroppani välttämättä olisi alkanut taistella itse syöpäsoluja vastaan!

Noin yksi miljardista, siis 1 : 1 000 000 000, ihmisestä maapallolla pystyy parantumaan syövästä täysin ilman hoitoja vain kehon omalla toiminnalla. Se on käsittämättömän pieni luku. Nyt mun kroppani on alkanut pyrkiin tähän lukuun sisälle! Toivottavasti se ei jätä projektiaan kesken.

Lääkäri mietti ja ihmetteli tätä tapausta ja kysyi multa, onko mun elämässä muuttunut joku asia radikaalisti nyt puolen vuoden sisään. Joku asia, mikä saattaisi muuttaa mun kehon kemiallisia tasapainoja. Ehdotti ja kyseli, olisinko mahdollisesti rakastunut.
vastasin myöntävästi. Vastasin olevani rakastunut työhöni. Lääkäri sanoi seruraavan lauseensa olevan mulle resepti, jota mun pitää ehdottomasti noudattaa. "Rakastu nyt äkkiä lisää! Hanki vaikka joku harrastus tai koiranpentu tai joitan!"
Niin kukahan tietää mitä tollanen lääkitys maksaa? Ja ennen kaikkee, saako siitä KELA korvauksia?

Eli "opetuksena" tässä tekstissä:

1. Älä ole tyhmä ja ala elää elämääsi vasta sitten, kun tiedät sen kohta olevan ohi. Elä elämääsi, kun tiedät sitä vielä olevan jäljellä!
 2. Muista rakastaa, niin se saattaa oikeesti pidentää elämää!


Mäkin aion jatkaa tätä elämääni vielä pitkään ja samalla lailla, kuin tän puoli vuotta viimeisiä päiviäni!

Tän jatkoajan aion voittaa!

Wau, mitä pikku asioita!!

 

Niin kun moni mun teksti, niin alkaa tämäkin tapauksella, johon törmäsin kaupungilla ja aloin ajatella asiaa eteen päin leveä hymy naamalla.

Äiti tuli bussiin kahden pikkupojan kanssa. Toinen pojista arviolta 7-8, toinen muutaman vuoden nuorempi. Tämä nuorempi poika jo bussiin astuessa havaitsi jotain aivan äärettömän upeaa. Bussinpenkit. Poika haukkoi henkeään halitoituneena ja totesi äidilleen: "Äiti! WAU! Kato mitä penkkejä! Siis WAU! mitä penkkejä!" Ja toisti tämän lauseen kolmasti, kuin vakuuttaakseen penkkien todella olevan aivan käsittämättömän upeita.

Mun oli pakko hymyillä. Aloin ajatella, kuinka tuo pikkupoika on uskomaton otus, kun kykenee Tampereen kaupungin liikennelaitoksen linja-autostakin löytämään jotakin henkeäsalpaavan upeaa.
Olen kuullut väitteen, että jos löytää maailmasta tarpeeksi hienoja ja ihania asioita, saattaa pikkuhiljaa se negatiivisten asioiden löytämiskyky kadota osittain. Tähän saatan jopa uskoa. Mä en voinut olla ajattelematta, kuinka se pikkupoika on varmasti maailman onnellisin ihminen, jos noin pieniä asioita löytää noin vahvasti upeina, niin eihän sellainen ihminen voi nähdä tällä teorialla maailmassa enää mitään pahaa.


Tästä tapauksesta on aikaa nyt noin pari viikkoa. Olen tietoisesti koittanut etsimällä etsiä ympäriltäni noita pieniä aivan mahtavia asioita ja olen huomannut, kuinka tähän edellä mainittuun teoriaan uskominen vahvistuu ja vahvistuu koko ajan.

Esimerkkejä huomioista:

• Bussiin juhannus aattona astuneet pari selkeästi humaltunutta rastapäistä narkkarin näköistä nuorta miestä löysivät bussin takaosasta pikkupojan lippalakin ja vevät sen kuljettajalle eteen. (VÄLITTÄMINEN ihmiseltä, jolta en sitä olettanut.)
• Särkänniemessä isä, joka kävi kahddeksan kertaa peräkkäin Viikinkilaivassa lasten odottaessa laivan ulkopuolella. (INNOSTUS johonkin asiaan aikuiselta ihmiseltä niin vilpittömästi)
• Sen Viikinki-isän tytär (arviolta 4vuotta), joka sanoi isälleen kolmella ensimmäisellä kerralla isän mennessä portista: "Isä.... Muistathan olla varovainen..?" (en tiedä mikä siinä oli, mutta oli tilanteena käsittämättömän sympaattinen)

Näihin ajatuksiin tällä kertaa.

Epäsoveliaat ajatukset

"Hyi! Älä ajattele tollasia!" Sanoi äiti linja-autossa pienelle pojalleen, kun poika kysyi äidiltä, mitä tapahtuisi, jos hän jäisi bussin alle ja aivot tippuisivat pois päästä. Sittenkö hänestä tulisi ajattelematon.
Äidin vastaus pojalle sai mut hymyilemään ja miettimään, mitä kaikkea muuta tässä maailmassa ihminen ei saisi ajatella yhteiskunnan yleisesti soveliaaksi katsoman ajatusmallin mukaan.

Tietyt tapahtumat laittaa ihmisen miettimään raskaitakin asioita. Välillä sellasiakin, joita ei ole 'soveliasta' miettiä. Asioita, joita yhteiskunta kavahtaa kuulla jonkun ajattelevan.
Tänään rakkaan ystäväni luona suklaakakkua ja punaviiniä nautiskellessa ja leffaa katsellessa ajauduttiin miettimään kuolemaa ja hautajaisia. Ei me mietitty niitä asioita sillälailla synkisteleen ja myrtsisti. Me vaan renosti juteltiin minkälaisista hautajaisista pidettäisiin ja mistä ei.
Mun kauhukuva omista hautajaisista tuli mieleen synkkänä sykyisenä hämäränä iltana, kun mustiin kaapuihin pukeutuneet kymmenkunta hiljaista hahmoa laahustaa harsot silmillä nyyhkyttäen hämärässä puista tippuvien ruskeiden lehtien ja hyytävän vesisateen keskellä kohti hautausmaan keskellä olevaa pientä valkoista kappelia, jossa vakavamielinen pastori seisoo arkun vieressä mustakantinen iso virsikirja käsissään toivottaen lähimmät omaiset teervetulleiksi tähän pienimuotoiseen suruhetkeen. Isojen valkoisten kynttilöiden valittaessa steariinia pitkin varsiaan porukka laulaisi maan korvessa kulkevi lapsosen tie urkujen soidessa taustalla väsyneesti ja tukahtuneesti.

Suunnittelin siis omat hautajaiseni. Mä en halua, että ihmiset kokoontuu itkeen sitä, että mä lähdin. Haluan, että ihmiset kokoontuu elään hetken sitä elämää, jota mä elin. Tai siis vielä elän. Vahvasti!

Mun hautajaisissa pappi ei saisi jäykistellä. Sen vakanssin antaisin Johannes Melanderille. Muistopuhetta en haluaisi pitävän kenenkään ystävän, jonka kanssa olen eniten viettänyt aikaa, koska kuitenkin jokainen näistä ihmisistä sortuisi vässyttämään ja surkutteleman (ainakin ajatuksissaan). Muistopuheen näissä juhlissa pitäisi Tomi Haustola.

Kenenkään en haluaisi pukevan päälleen mustaa. Paitsi bändipaidat tietyiltä ihmisiltä olisi sallittuja. Pukukoodina olisi värikästä, värikästä värikästä. Miehillä vähän värittömämpikin olisi sallittu, jos vaan olisi bileillan tuntua vaatteissa.

Itse kuoppaaminen olisi todella nopea ja reipas 'ämmä kuappaan ja menoks' -juttu, jonka jälkeen kaikki siirtyisi elämään sitä mun elämää ttt-klubille. (Se on paikkana huikean mukava.)

 

 

 Siellä iltaa juontaisi Olli Siiki. Ensimmäisenä lavalle kiipeäisi Teemu Vesterinen. Teemua seuraisi Jape Grönroos, Tommi Mujunen ja illan stand up osuuden päättäisi Jussi Simola.
Teemun haluaisin paikalle, koska ilman häntä, olisin tällä hetkellä ehkä erittäin erilainen ihminen. Jape on muuten vaan todella tärkeä ja joka kerralla Japen ollessa lavalla, mä pääsen itseni kanssa eteen päin enemmän ja enemmän. En osaa selittää sitä, mutta oudolla tavalla aina kun näen Japen lavalla, niin tunnen sen rauhottavan mun omaa presenssiä jatkossa. Tommi olisi ehdoton paikalla olija, koska sen positiivisempaa ja empaattisempaa ihmistä en tällä hetkellä mieleeni saa (Samaa viivaa suttaa Susanne Jäminki). Ja Jussi. Parhaan stand up keikan ikinä keneltäkään livenä nähneenä mun kunnioitus Jussia kohtaan koomikkona nousi (entisestään) pilviin. Jussille vaan pitäisi juottaa punaviiniä jonkun verran illan mittaan saadaksemme rennoimman seurapiirimiehen esille.

Mun elämä -ilta jatkuis musiikilla ja siivillä. Siivet tilattaisiin Siipi Weikoilta. Valkosipulidippiä ja porkkanoita mukana. Susulle selleriä.
Musiikista vastais Marko Meronen ja Vesa Holmala. Akustisena. Biisilistan pakollisina olis maailma on sun, posteljooni, I don't wanna be. Loput valinnoista olisi Mertin ja Veskun omaa valintaa. Pojat sais soittaa niin kauan, kun jaksavat.

Mä haluaisin niihin juhliin kukkia, kukkia ja kukkia. Ei vietäisi niitä sinne multakummulle lakastuun, vaan tuotaisiin ne juhlien keskelle pöytiin ja lavan reunuksille ym. Multakummulle saisi jättää korkeintaan kaksi valkoista ruusua. Ei yhtä, koska sinä iltana ei kukaan saisi olla yksin.


Leppoisaa jutustelua ja rentoa oleilua ja viiniä. Tietysti lonkeroo ja oluttakin, mutta vasta sitten, kun on oltu fiinejä ja nättejä/komeita. Juuri ennen - ei kotiin - lähdön aikaa Pojat ottaisivat vielä kitarat esille kerran ja soittaisivat tears in heavenin. Biisin aikana olisi ainoa luvallinen hetki tirauttaa yksi kyynel.

Loppu illan Teemu, Jape, Tommi ja Jussi istuisivat Susun kanssa Teerenpelissä ja mukaan saisivat ottaa Ollin ja Johanneksenkin, jos haluaisivat. Eihän se mua ois haitannut.

Muut juhlisivat ja tanssisivat.

Kutsu juhliin olisi avoin. Kaikki, jotka tunsivat mut, tai luulivat tuntevansa, saisivat tulla paikalle.

 Tän blogin tarkotus siis on olla musitiinpanoja mun elämästä ja ajatuksia, joiden avulla saatan joskus pystyä olla vielä pikkusen parempi ihminen.

Epäsoveliaat ajatukset tuli tänään mieleen eilen bussissa kuullun äiti-poika -keskustelun siivittämänä ja tänään teema jatkui hautajais keskustelulla.

Mielestäni se vaan on hassua, että tiettyjä asioita ei saisi ajatella.
Olenkin siis huomannut, että heti, kun joku asia laitetaan tabu-listalle, sen ajattelemisesta pitäisi tulla automaattisesti syyllinen olo ja pakokauhu. Ellei näin käy, on päässäsi jotain vikaa ja tarvitset psykologista apua. Nopeasti.

Mä itse nautin kauhukuvien maalailusta ajatuksissani ja pienien novellien kirjoittamisesta niistä ajatuksista, mitä päähän pälkähtää ja mitkä ovat liian voimakkaita ajatellakseni ne omalle kohdalleni. Se, että saan purkaa kaiken negatiivisen paperille, helpottaa huomattavasti sitä, että jaksaa hymyillä ihmisille.
Pieni ilkeä ajatus ohitseni kävelevästä pyöreästä naisesta, joka on ahtanut itsensä kokoa liian pieniin juoksutrikoo capreihin saa mut hymyilemään ja hymähtämään ajatuksissani: "Kyllähän sitä kävellessä tarvii juoksutrikoot olla! Näyttäähän toi ulospäin siltä, että joku saattaa luulla sun jo juosseen."

MUTTA siinä tuli ensiksi se hymy. Kenenkään ei tarvitse tietää, miksi hymyilen. Vaan se hymy saattaa tehdä jo jollekin paljon. Eikä se hymyn kasvoilleni tuonut ajatus satuta kohdettaan, ellen sitä hänelle sano.

Tänään tuo ajatus toimi vieläpä yllykkeenä juosta pitkä lenkki koiran kanssa. "Mähän en siltä naiselta aio näyttää!" Eikä muuten ollut juoksutrikoita, vaan adidaksen kolmiraita verkkarit. (Ihan sen takia, jos alkaakin väsyttään ja pitää kävellä.)

Ajatelkaa siis epäsoveliaita asioita ja naureskelkaa niille, jotka kieltää sen.

Niin ja kyllähän niissä mun hautajaisissa kakkua ja muutakin tarjottavaa olisi!