Iso lava ja vielä isommat tunteet

Vapaus.

Taas on välissä ehtinyt tapahtua. Läpäisin onnituneesti ensimmäisellä yrittämällä ajokortin teoria-, sekä ajokokeet. Kova tarve ilmeisesti tekee ihmeitä ja pistää laittamaan parastaan.
Inssin ajoin maanantaina, kun keskiviikkona piti jo olla lähdössä aamupäivästä ajelemaan omin neuvoin kohti Lahtea.
Kovasti ihmiset nauroivat kunnianhimoista tavoitettani, mutta hymy herkässä ajelin jo samana iltana "omalla" autollani jo kotia kohti isäni luota.

Lahdessa, tai kuten reissuni opetti: Lahessa, kävin kilpailemassa Suomen ammattiin opiskelevien kulttiirikilpailussa Saku Starsissa. Osallistuin Talent-osioon 10 minutin stand up setilläni. Eihän tuollaisessa kisassa sijoittuminen pään aukomisella ole kovinkaan realistinen ajatus, kun mukana on ilman käsiä seisovia käsilläänseisojia ja muuta yliluonnollista. Vaikka naurun voima olisikin ylivoimainen, mutta ei se silti aisteja huijaaviin taiteisiin verrattuna ole yhtä henkeä salpaava kokemus.
Palaute omasta osiostani oli huikea. Tuomaristossa oli ihmisiä, jotka ymmärsivät lajin päälle ja joista yksi oli myös itse harrastanut lajia. Sain epäilemättä parhaan palautteen, mitä olen ikinä saanut, niin rakentavassa mielessä, kuin oikeita asioita kehuttunakin.
Vertasipa tuomariston naisedustaja minua vielä nais Samiksi! (viitaten Sami Hedbergin tapaan esiintyä ja tehdä juttuja lavalla)
Kilpailussa en voinut sijoittua tuomariston kuultua tekeväni lajia rahasta omalla toiminimelläni. Olen kuulemma "liian ammattilainen".. Mitäpä mahtoivat tuolla tarkoittaa..? Kuitenkin sen verran hyvin esiintymiseni kilpailussa sujui, että pois lähtiessäni hihasta nykäistiin sivummalle ja kysyttiin toiveikkaan kuuloisena, olisinko jäämässä Lahteen mahdollisesti yöksi. Kertoessani suunnitelmistani kääntää auton nokka kohti Tamperetta, muuttuivat ilmeet harmillisiksi ja selityksinä kuulin heidän toiveet saada minut esiintymään kilpailuiden päätösgaalaan.
Kuultuani puitteista, päätin seuraavana aamuna lähteä 5.30 ajelemaan Tampereelta takaisin Lahtea kohti.

Aamulla ennen kahdeksaa Lahti Hallin puitteita katsellessani alkoivat perhoset lennellä mahassani.
Vielä ennen lavalle pääsyä oli vuorossa yksinlaulujen finaalit ja tunnin tauko.
Tauon jälkeen juhlapuhe, jonka aikana juoksin ja hypin ympäri valtavaa bäkkäri tilaa ja koetin saada pääni kasaan. Kylmä hikipisara valui selkärankaani myöden. Kiipesin lavan portaat tärisevin jaloin ottaen mikrofonin käteeni ja laittaen sen päälle. Vielä viisi sekunttia juontajan osuutta jäljellä. Kaikki veri humahti päähäni ja silmissä musteni. Sekunnit kuluivat hitaammin, kuin tunnit liikenneruuhkassa. Lopulta se aika tuli. Kävelin verhoista kirkkaasti valaistulle lavalle savukoneidet tuprujen sekaan ja katsoin 1600 odottavaan silmäparia, jotka hakkasivat käsiään yhteen hullun lailla. Ne nauroivat valmiiksi. Kaikki jännitys katosi ja tilalle tuli vain täydellinen rauhallisuus. Se sisälläni vellonut onnellisuuden tunne oli aivan käsittämätön. Voin kuvitella, kuinka morsian saa saman tunteen kävellessään alttarille ja nähdessään siellä odottamassa olevan maailman rakkaimman ihmisen.

Tervehdin ihmismassaa ja välittömästi minut valtasi tunne, että olisimme kaikki yhdessä ME. Käsittämätön me-henki. Vaikka 1600 ihmistä tuijotti ja odotti ja vaati minulta jotain, koin silti, että he olivat puolellani. yhdeksän minuttia kului nopeammin, kuin ikinä ennen. Taskulampun välähdys valomieheltä merkkasi aikani loppuvan muutaman minutin kuluttua. Vain puolet suunnittelemistani jutuista kerrottuani jouduin raa'alla kädellä päättämään, mikä juttu olisi tajun räjäyttävän hauska loppuhuipennus. Valitsin jutun, joka ei ole pettänyt kertaakaan. Se ei pettänyt taaskaan.

Koko 15 minutin ajan porukka nauroi koko ajan. He aplodeerasivat ja vihelsivät!
Kiitäessäni ja kumartaessani tunsin valtavan lämmön tunteen ja silmäkulmaani vierähti kyynel kiitollisuudesta.
Yleisö taputti ja vihelsi. 1600 ihmistä pitivät minusta. Kaikki juttuni toimivat ja kerroin ne hyvin.
Edelleen muistellessani sitä hetkeä saan kylmiäväreitä.
Loppujuonto sai vuoronsa ja juontajat kävelivät lavalle juttelemaan mukavia. Seisoin lavan reunalla tunnelmoimassa ja lava koordinaattori ojensi mikrofonin käteeni ja antoi luvan mennnä lavalle heti, kun siltä tuntuu. Kävellessäni lavalle tuhannet perhoset lepattivat rennosti koko kropassani. Yleisön huomatessa lavalle tuloni, he alkoivat jälleen taputtaa, huutaa ja vislata. Juttelimme tovin juontaja kaksikon kanssa mukavia Tampereen ja Lahden (Lahen) eroista ja jälleen porukka nauroi vedet silmissä improvisoiduille jutun käänteille.

Veikkaanpa, ettei siinä isossa hallissa ollut sitä lavaa suurempaa mitään muuta, kuin omat tunteeni.

Lavalta poistuttuani aloin täristä. En olisi halunnut sen olevan vielä ohitse. En mistään hinnasta.
Tuleehan noita keikkoja lisää ja saan varmasti vielä monia nauruja, mutta noin isolle massalle esiintyminen ja vielä siinä loistavasti pärjääminen antoivat monta päivää kestävän addrenaliini piikin. Edelleen pilvissä leijuva tunne seuraa taustalla teinpä sitten mitä hyvänsä.

Vaan eipä olisi olut mahdollinen koko jälkimmäisen päivän reissu isolle lavalle, ellei olisi vapaus kulkemiseen auennut maanantaina.

Huomenna taas naurattaa

Tänään pienen tytön suuri maailma kolinalla romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Viedään lapsi karkkikauppaan ja sanotaan: Koskea et saa.
Jos ahkerasti töitä teet, vielä saat tään kaiken omistaa.
Lapsi toiveita elättelee ja ahkerana työskentelee
Silti lopulta kai niin on: joku muu sun edellesi menee.

Tänään pienen tytön suuri maailma kolinalla romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Lopulta on lapsi töissä makeassa karamelli tehtaassa.
Niistä ihanista makeisista etäisesti nauttimassa.
Lapsi uskottelee kai itselleen mä vielä maistaa saan.
Vielä joskus huuleni painan suklaapalaan makeaan.

Tänään pienen tytön suuri maailma kolinalla romahtaa.
Silti pitää koettaamuistaa: Huomenna taas naurattaa.

Lapsi muistaa suklaapalan, jonka isoisältä sai.
Se suli suussa pitkään, hävis jäljettömiin kai.

Lapsi aikuinen jo on ja tietää koskea ei saa.
Jos koskettaa, se saattaa kaiken kauniin musertaa.

Tänään ison tytön pieni maailma hiljaa romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Nainen istuu hiljaa vuoteellaan ja piettoa rutistaa.
Se tuoksu menee suoraan sydämeen ja kurkkua kuristaa.

Siinä tuoksussa kaksistaan onnellisena nukuttiin.
Kai oltiin liian lähekkäin , lopulta toisiltamme hukuttiin.

Tänään ison tytön pieni maailma hiljaa romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Joka päivä pitkiä hetkiä leveästi hymyillen.
Ja illalla taas sängyssä yksin peiton alla nyyhkyttelen.

Kai se onnellinen naamio naamalla pidettävä on.
Ois kysymysten määrä muuten miltein loputon.

Tänään ison tytön pieni maailma hiljaa romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Tän loputtava on nyt, en kestää enää voi.
Sä lopulta kai lähdet mun luotani vain pois.

Tän kaiken ratkaisisi, jos saada sut vain vois.
Mutta tiedän, tiedän se haaveeni vain minun ois.

Tänään ison tytön pieni maailma hiljaa romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Ei tässä ole järkeä, en ala itseäni huijaamaan.
Tiedät olevas mulle tärkeä, mutten pyydä palaamaan.

Toivoni menetin suhteen sen pyynnön sulta tulevan
Ja nyt kaikessa hiljaisuudessa sydämelleni muurin rakennan.

Tänään ison tytön pieni maailma hiljaa romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Taisin huomaamattani rakentaa piirrustuksin kaltevin.
Ja puuskassani lisäsin mä ikkunoihin kalterit.
On sydän, kuin prinsessa korkeassa tornissaan.
Paitsi, ettei odota se unelmien prinssiään tosissaan.

Nyt ei enää romahda maailma.
On kaikki jo valmiiksi matalana.
Pölypilvi jäljellä kuutamossa.
Arpi naisen omassa tunnossa.


 

Elämänhallintaa

 

Niin se vain on ja kai se on pakko uskoa, että rankat kokemukset elämässä opettavat ja kasvattavat meitä.
On aivan kamalaa huomata antaneensa elämänsä lipua siihen tilaan, ettei itse määrääkään siitä, mitä tapahtuu ja koska. Huomata pikkuhiljaa koko elämän hallintansa kadonneen jonnekin tuntemattomille teille koko ajan luullen itse pitelevänsä naruista kiinni.
Maanantaina, maaliskuun 25. päivänä maailmani tipahti korkealta ja särkyi pieneksi hetkeksi täysin pirstaleiksi. Se särkyminen kuitenkin oli välttämätön ja aiheutti sen, että tutkin niitä palasia, mitkä maahan jäivät lojumaan ja huomasin niiden olleen sekaisin jo valmiiksi. Aivan väärässä järjestyksessä. Taisipa tähän palapeliin olla eksynyt muutamia vääriäkin palasia ja jopa puuttui monia oikeita. Kuvasta ei tahtonut saada millän selvää ja hetken kesti edes ymmärtää, miten päin mikäkin pala kuului olla.

Lopulta kuitenkin kirjoittamalla asioita paperille ja kolmeen eri tekstinkäsittelyohjelmaan, sain jonkin näköistä selkoa palamereen. Sain eriteltyä kasasta neljän eri palapelin palat. Löysin paloja aikataulutuspeliin, asioiden hoitamispeliin, luonteen kehityspeliin ja tunnepeliin. Kaikki ne olivat yhtä pirstaleina ja kaipasivat uudelleen järjestelyä. Ja kuten palapeliä kootessa ensin käännetään kaikki palat näkyville ja aletaan etsiä niitä kulmapaloja. Niin näissäkin asioissa toin tekstinkäsittelyohjelmaan esille konkreettisesti niitä palikoita, joita esim pitäisi hoitaa. Niin pieniä, kuin isojakin. Koulun kurssikorvaustehtävästä revenneen takinhihan ompelemiseen. Aikataulutuspeli liittyikin jo oleellisesti tehtäväpeliin ja luonnepelin palaset stressi, ahdistus ja äkkipikaisuus olivatkin huomaamattani osana myös aiemmissakin peleissä. Tunnepeli olikin oikeastaan neliosainen peli, joka koostui kolmesta muusta ja yksi pala oli puhtaasti sitä itseään, eli isoja tunteita. Sen palapelin voisin siis saada koottua vasta, kun kolme edellistä olisivat kasassa.

Aloin toimia. Otin esille Excel taulukko-ohjelman ja loin itselleni "lukujärjestyksen" tähän elämään. Neljän A4 paperiarkin kokoisen taulukon seitsemälle päivälle 4:30-2:00 välisille kellonajoille puolen tunnin välein. Merkitsin taulukkoon kaiken pakollisen ja ennakkoon sovitun ja varmistin joka päivälle jäävän vähintään kaksi tyhjää ruutua lepoa varten. Lauantain jätin tyhjäksi ja perjantai-illan pyhitin syntymäpäivieni juhlistamiselle. Merkitsin ylös koirien lenkitykset, syömiset, koulut ja koulu- yms. -matkat. Aikataulutin itselleni siivousaikaa ja biljardiaikaa. Myöskään ystäviä en jättänyt huomiotta aikatauluissani. Innostuttuani loin samoin tein samala pohjalla itselleni myös viikon 15 aikataulupohjaa valmiiksi niin pitkälle, kuin sitä vain tiedän. Samoin loin kirjanpitotaulukot huhtikuulle omasta henkilökohtaisesta taloudestani.
Tavoitteeni koko asioiden järjestelyssä oli saada kaikki mahdolliset asiat hoitoon. Nyt mikään muu asia ei enää roiku odottelemassa "sitten joskus" tekemistä, vaan tiedän, milloin hoidan minkäkin tehtävän pois alta. Ainoa asia, jota en vielä saanut aikataulutettua, on ajokortti asioista viimeinen ajotunti, liukasrata, inssi ja kirjalliset, koska millään en vielä voi tietää, milloin Kangasalan poliisi ehtii ajokorttilupahakemukseni käsitellä.


Tässä vaiheessa palapelieni kuvat alkavat muodostua niin selkeiksi, että tiedän, millaista kuvaa valmistan. Muutamat palat eivät vielä ole paikallaan, mutta tiedän mihin ne kuuluvat ja koska ne paikoilleen saan asetettua.

Kuluneen sadan tunnin aikana olen oppinut elämän hallinnasta enemmän, kuin ikinä ennen. Suurin osa siitä on tullut tekemällä ja oivaltamalla, mutta valitettavasti iso osa sivusta seuraamalla.

Sivusta seuraamalla ihmistä, joka on läheinen ja tärkeä, mutta jolla ei selkeästikään ole aavistustakaan oman elämänsä harhapoluista ja pimeistä tunneleista, joissa hän vain kulkee eteen päin ymmärtämättä mihin on

menossa, tai minkä takia.

On ollut upeaa ymmärtää, että asiat eivät järjesty, ellen itse tee niille jotain ja laita niitä järjestymään.
elämäni hallinta on loppupeleissä omilla harteillani, enhän voi odottaa kenenkään muun valavan betonista perustuksia talolleni, jonka haluan täysin itse rakentaa. Myöskään en voi olettaa kenenkään valavan perustuksia elämälleni, joka minun pitää täysin itse elää.

Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntumaan siltä, että olen taas itse se, joka pitelee naruista kiinni ja enää en anna noiden narujen karkailla käsistäni. Aion pitää kiinni niistä viimeiseen asti, kunnes tiedän, että on aika irroittaa ja se irroittaminen tulee olemaan tietoinen päätös. Vaikka ne asiat veisivät minua eri suuntiin elämässäni, en irroittaisi ennen, kuin olen varma, että suunta on sellainen, johon en halua mennä. Siinäkin vaiheessa irrottaisin nipusta vain sen yhden narun, joka vie väärään suuntaan. En irroittaisi kaikista langoista.