Voiko onnellisuutta säilöä purkkiin varastoon?

En nyt suoraan sanottuna tiedä, onko tää teksti blogin linjaan sopiva, mutta täähän on mun blogi, joten voin kirjottaa ihan mitä vaan haluan.

Koittaessani välttä liian pitkän onnellisushehkutusstatuspäivityksen facebookissa ajattelin kirjotella sen sen sijaan tänne (linkatakseni tietenkin tän tekstin facebookkiin).
En tiedä, millä sanoilla voisin kuvailla tehokkaimmin tätä järjetöntä onnellisuuden tunnetta, mikä sisälläni velloo, mutta yritetään:
Mulla on olo, kuin olisin rakastunut järjettömästi, mutta ilman kohdetta.

Usein tähän ajatukseen mielletään sekavuus ja 'tyhjä tunne sisällä'- , tai 'pala puuttuu'-syndroomat, mutta tämä rakastuminen ei tarvitse kohdetta. Tämä tunne on vähän niin kuin delfiini merellä. Se on vapaa ja onnellinen.
Kyllä.. vertaan nyt ihmistä, joka kaipaa kodin, joka on hienosti sisustettu ja turvallinen ja siinä on seinät ja se on rajattu alue. Mutta Delfiinipä ei tarvitse! Se ei tee pesää tai rajaa kotiaan ja onnellisuuttaan seiniin.


Mulla on nyt ollut kuluvan viikon aikana enemmän kiirettä, kun ikinä ennen. Koulun, autokoulun, koirien ja kaiken 'normaalin' päivärytmin lisäksi aikatauluun on mahdutettu muutamia hiustenleikkuita, kavereiden pikanäkemisiä ja ennen kaikkea valtava määrä komiikkaa ja niitä ihania ihania ihmisiä, jotka sitä tekee tai tuottaa.
Olen kirjaimellisesti painanut kellon ympäri pitkin kaupunkia ja valvonut 73 tuntia putkeen torkahtaen kerran 15 minutin ajaksi matkan varrella. Viime yönä nukkumaan mennessäni mietin haluanko sen piiiitkän, mutta niin ihanan päivän loppuvan vieläkään, mutta lopulta uni vei voiton ja palkitsi nukahtamisen kahdeksan tunnin kertauksella menneestä kolmesta päivästä.










Tällä hetkellä hehkun sisältäpäin ja tuntuu, kun jokin lämmin patteri olisi sinne tungettu, kun olen niin onnellinen.Vaikea kuvitella kenenkään olevan enää tätä onnellisempi.
Tein jopa listan asioista, mitkä saavat mut tuntemaan tällälailla ja listan perään kirjoitin aina nimen/asiayhteyden, mistä kyseinen onnellisuuden aihe on elämääni tullut ja pakko tässä vaiheessa todeta, että koiria ja perhettä vaille kaiken taustalta oikeastaan löytyi mun ystävät ja vieläpä spesifioidusti useimman asian takaa ystäväni Susanne Jäminki.

Susu on ihminen, jonka kanssa kinastelemme jatkuvasti asioista kuin asioista ja olemme eri mieltä todella monesta asiasta. Silti vietämme lukemattomia määriä aikaa toistemme seurassa. Voimme tovin ajan kiukutella ja mököttää toisillemme ja viiden minutin kuluttua nauraa täyttä päätä jollekin todella pienellekin asialle ja pypähdellä Hämeenkatua pitkin, kuin pikku tytöt. (Vaikka useinhan se menee niin, että Susu hyppii ja mä seuraan perässä nolona ja ajattelen, että mieli tekisi itsekin hyppiä, mutta ei näillä korkokengillä voi...)

Oudointa tässä kaikessa on se, etten edes ole yrittänyt tehdä itseäni onnelliseksi ja jahdannut onnea ympäriinsä, vaan nimenomaan koettanut tehdä muut ihmiset ympärilläni onnellisiksi. Olen koettanut auttaa asioissa, missä olen vain pystynyt ja kuunnellut, jos on ollut kuunneltavaa.

Tietenkin onnellisuuden tunteeseen vaikuttaa auringon paiste ja muiden ympärillä olevien ihmisten iloisuus siitä johtuen, mutta tällä kertaa se näyttelee kuitenkin katoavan pientä roolia.


Vaikka nyt jo tuntuu tästä teksitistä puuttuvan kaikki järjestelmällisyys ja järki, niin sekoitan pakkaa lisää kirjoittamalla väliin asioista, joita ihmisten tulisi tehdä enemmän.

Kaupungilla suunitellessamme porukalla istuskelu paikkaa loppu illaksi käveli takaani keski-ikäinen mies, joka yllättäen laittoi käden olalleni ja totesi "Hei. Sulla on tosi kaunis vaatetus. Ei mulla muuta. Moi" Ja jatkoi matkaansa ohitsemme. Päälläni ei edes ollut mitään normaalista poikkeavaa. Tavallinen pitkä villakangastakki (jota tosin itse rakastan), harmaat saapikkaat  ja pinkit farkut. Ainoa huomiota kiinnittävä tekijä nuo farkut, mutta näkeehän noita nykyään kaupungilla ihmisillä joka päivä, eivätkä ne nyt niin erikoisia enää ole.



Tälläisiä yllättäviä spontaaneja tekoja tarvittaisii ihmisiltä lisää. Loppu illan jaksoin muistaa asiaa aina pienenkin hiljaisen hetken valuessa ohitse ja jo se pelkästään sai mut hymyilemään leveästi.
Toinen todella iso asia, mitä ihmisten tulisi tehdä on kehuminen aina kun aiheellista.
Jokainen tietää, miltä tuntuu, kun joku kehuu. Vielä mahtavampi siitä tunteesta voi kasvaa, jos kehuja on ihminen, jota itse katsot ylös päin ja arvostat kovin.
Eilen illalla sain kiitosta ja kehuja tälläiseltä ihmiseltä ja edelleen tuntuu epätodellisen hienolta ajatella sitä asiaa. Kuinka isolta voikaan tuntua lause: "Sust on kyl paljon apuu!"
Varsinkin, kun kehu tulee asiasta, josta et itse ole niinkään varma ja olet sen asian kansa kahlannut upottavaa suota muutamia viikkoja.


Tämä päivä kyllä antaa taas uskomatonta potkua lisää elää tätä mun ihanaa elämääni!
Oon vaan huomannut tehneeni elämästäni juuri sellaista, kun siitä olen aina halunnut. Ja on hienoa huomata, että pystyn parantamaan tätä vielä tästäkin ja tekemään siitä vielä hienompaa ihan pikku asioilla.


Ainiin.. Lisäksi mua nauratti paljon eilen illalla kotiutuessani se, että mun äiti ja ystävät tuntevat mut niin hyvin. Viime kerralla reissusta kotiin tullessani oli koiran hoitajani jättänyt mulle viestin tietokoneen ruudulle ja viesti alkoi näin: "Mä tiedän, että huomaat tän viestin nopeiten, jos kirjotan sen tähän, enkä mihinkään lapuille näkyville." Ja eilen Kotiutuessani oli tietokonen näppäimistöllä paperilla viesti äidiltä, joka oli palauttanut toisen koirani kotiin vielä kaupungilla ollessani.
Tutustuttakaa ihmisiä itseenne vaikka puoliväkisin, koska jälkeen päin on hienoa saada tuntea, kuinka ihmiset tietävät asioita itsestäsi ilman, että niitä enää tarvitsee kertoa.




Tällä kertaa kai lopettelen tähän, sillä kirjoitustaitoni ei riitä kuvaamaan tätä hehkuvan onnellista oloa sisälläni ja en sitä tekstillä kykene välittämään eteen päin niin tehokkaasti, kuin mitä voin tehdä lähtiessäni kaupungille tapaamaan oikeita ihmisiä.

Kuvat teksissä ovat Googlen kuvahaun tuloksia sanalle onnellisuus ja onni.

Kuvaputki telkkareita ja kuollettavaa naurua

Tiedätkö vanhanajan kuvaputkitelevision kuvan muodostumisen salat? Ruudulla on miljoonia pienenpieniä kennoja, joissa jokaisesta löytyvät kaikki perusvärit. Niitä sopivasti sekoittelemalla muodostuu illuusio liikkuvasta kuvasta ja parhaimmillaan se voi olla jotakin todella kaunista. Se voi olla orkidean kukasta mettä imevä kimalaiskolibri satojen kirkkaan väristen sulkiensa kanssa, mutta se voi olla myös jotakin aivan järkyttävä, kuten vanha nainen pikimustilla epäonnistuneilla kulmakarvoilla maalattuna studio55:n haastateltavan pallilla.

Olen alkanut miettiä omaa elämääni tarkemmin. Huomaan jatkuvalla syötöllä enemmän ja enemmän yhtäläisyyksiä kuvaputkitelevision kuvan muodostumisen ja elämäni rakentumisen välillä. Molemmat rakentuvat pienen pienistä erilaisista paloista ja välillä muodostuva kuva on liikuttavan kaunista, välillä taas mentaalisen romahduksen partaalle ajavaa verilöylyä.
Mennään vielä syvemmälle kuvan rakenteeseen ja mietitäänpä hetki niitä värejä, joista jo mainitsin. Jokainen väri on yksi pieni tapahtuma elämässäni ja jokainen väri määrittää pienellä vivahtella sitä, minkälainen lopputulos kuvasta tulee.

Iso kontrasti tekee kuvasta mielenkiintoisen

Kokeessa pärjääminen ja täysien pisteiden saavuttaminen kaikista poissaoloista huolimatta antaa kuvalle monta kirkkaan väristä iloista pistettä mukaan, mutta myös lemmikin kuolema ja rahahuolet antavat kontrastiksi rinnalle niitä synkkiä mustia pisteitä, joissa ei enää mikään valo näy.

 Jotkut tapahtumat vievät vain sen yhden väripisteen verran tilaa ruudulta, mutta toiset taas vaikutusvallallaan maalaavat isojakin alueita. Isoja tummia alueita luovat elämässäni hyvän ystävän kanssa käyty riita, terveyshuolet ja raha-asiat. Isoja kirkkaita ja lempeän värisiä alueita taas saavat aikaan ne ystävät, jotka jaksavat ja haluavat kuunnella valitustani edellisistä aiheista.
 Omia valokuvia läpikäydessäni huomasin jatkuvasti saman: Mitä tummempi yleisilme kuvalla on, sen vaikuttavammin ja näkyvämmin kaikki kirkkaat kohdat esille tulevat. Aloin miettimään mitkä noita oman elämäni ilotulituksia ja kukkasia ovat ja totesin niitä olevan hetkien, jolloin olen vilpittömimmin nauranut sydämeni pohjasta. Silloin koko kehon lävitse on aina virrannut lämmin tunne, jonka ei vain haluaisi katoavan mihinkään ikinä.

Koen olevani etuoikeutettu saadessani ja voidessani ottaa osaa niin monella tavalla elämäni suurimpien naurujen aiheuttajaan - Stand up -komiikkaan. Pääsen itse lavoille koettamaan omia siipiäni ja kehittämään taitojani naurattaa itse ihmisiä, mutta saan myös seurata yleisöstä ja nauttia muiden oivalluksista ja äärettömän upeista ajatuksista. Vielä hienoimpana näistä kaikista tavoista, millä olen alaan osalliseksi päässyt, koen sen, että mielipiteitäni ja 'neuvojani' arvostetaan ja niitä jopa pyydetään lisää. En yli vuosi sitten olisi osannut ikinä arvata omien esikuvieni pyytävän rakentavaa palautetta minulta.
Ja tosiaan esikuviani mietin eilen linja-autossa kotiin tullessani ja tietenkin esiin nousivat vanhempani ja isosiskoni, mutta oikeastaan kaikki loput tällä hetkellä elämässäni läheisinä esikuvina kokemani ihmiset löytyvät komiikan piiristä.
Aiemmin jo tätä ajatusta läpi käyneenä aloin miettiä elämääni uudelleen ja uudelleen.
Saatuani keuhkosyöpädiagnoosini jo jokunen aikaa sitten, sanoin ystävälleni elämäni uuden moton olevan "Laugh until you die", koska tuolloin lääkärit eivät pitkiä eliniän ennusteita lupailleet, enkä halunnut käyttää jäljellä olevaa aikaani mököttämiseen, vaan halusin nauttia siitä niin paljon, kuin ihminen vain suinkin voi.
Nyt terveydentilani parannuttua huomattavasti, aloin ajatella uudelleen silloin ilmoille heittämääni uutta mottoani. Minkä vuoksi hyväksyisin sen motokseni vain, jos aikani alkaisi käydä vähiin? Epäilenkö itse, etten jaksaisi nauraa ja olla positiivinen pidempään, kuin alle kymmenen vuotta?
Tein siis päätöksen. Hakkautin käteeni musteella omalla käsialallani tekstin "Laugh until you die" muistuttamaan siitä, mitä olen päättänyt, ja helpottamaan päätöksestäni kiinni pitämistä. Samalla teksti muistuttaa siitä, että kaikki tämä päättyy aikanaan ja siitä, mitä varmasti on jäljellä, kuuluu ottaa ilo irti ja nauttia!
 Tämä päätös ei saa unohtua milloinkaan. (paitsi luonnollisesti niinä mustina väripilkkuhetkinä)

 

 

 

 

 

Oma käsiala kuvastaa tekstin omakohtaisuutta täydellisesti.