Kuvassa, vai kuvan takana

Katosiko kilojen mukana itsetyytyväisyys?

Seitsemän kiloa sitten perustin projektin, jonka on tarkoitus valmistua elokuun loppuun mennessä. Projekti on Särkänniemen kesätyöntekijöiden hyväntekeväisyyskalenteri.
Toiseen suuntaan selatessa tyttöjä, toiseen poikia. Ajattelin silloin perustaessani itsekin esiintyväni julkaistavissa kuvissa. Nyt seitsemän kilon jälkeen ajatukseni ovat vaihtaneet suuntaa radikaalisti.
Joka hetki, kun vaaka näyttää pienempää lukemaa, näyttää itsetuntomittarinikin pienempää lukemaa.
Näen edelleen peilistä sen Tarun, joka olin 3 vuotta sitten. Tarun +20 kiloa. Se Taru ei ole kaunista katsottavaa täysissä vaatteissa, saati ajatuskin hänestä pienissä, paljastavissa vaatteissa... Ygh!
Nyt prjektin aikana olen päässyt kuvaamaan todella kauniita kuvia kauniista naisista ja komeista miehistä. Valitettavasti olen alkanut verrata itseäni kameran linssin läpi katselemiini ihmisiin. Se kaikki, mihin olin tyytyväinen itsessäni, on nyt muisto jossain verhojen takana piilossa.



Vaikka muutos on todella iso ja pitäisi olla tyytyväinen, en silti osaa. vertailu kuvia katsellessani häpeän kroppaani jatkuvasti. Tänään kameran linssin väärällä puolella pitäisi kehdata olla vähissä vaatteissa.
Onneksi tukenani on rakas biljardikeppini ja kuvan vaikuttavaksi tekevä tekninen osaamiseni.
Voinhan aina kuvitella kuvaajan kuvaavan vain palloja. Mutta kuinkas sitten muistankaan hallita kroppaani, jotta se näyttäisi edes hieman siedettävältä?


Miten voi näin kovasti jännittää?
Aiemmin kekkuloin pienissä vaatteissa mennen tullen, mutta nyt uuden kroppani kanssa tuo ajatus nostaa punan kasvoilleni.
Lähiaikoina projektinani ollut "sinuiksi uuden minän kanssa" on toiminut aika huonolla menestyksellä. Paljastavissa vaatteissa käyskentely ja runsaat kehut ovat tuntuneet hyvältä, mutta silti ajatus siitä, että se ikuistettaisiin valokuvaan, jota vielä myytäisiin ihmisille...
Kovasti tässä harkitsen jonkun muun mimmin pyytämistä kyseiseen valokuvaan.

Väsymys

"Kulta.. mä en jaksa enää tänään metriäkään."
Koira ei hyväksynyt. Vielä iltalenkki ja maailman väsynein ihminen kaatu kuuman suihkun kautta peiton alle aivan liian lyhyen hetken ajaksi.
Ensimmäistä kertaa elämässäni itkin, koska olen vain yksinkertaisesti niin väsynyt.
Jalat eivät tunnu jaksavan kantaa tätäkään painoa, mitä on tällä hetkellä 20 kiloa vähemän, kuin 2,5 vuotta sitten. Piilolinssit kuivuvat väsyneisiin silmiin ja käsivarret nostattavat kananlihan pintaan, koska palelen väsymyksen takia.

Taidan rakastaa elämääni liikaa, kun en malta olla elämättä joka sekuntia siitä yhtä täysillä. Pelkään hukkaavani hetken ja siinä hetkessä itseni, jos jään paikoilleni kieltäytyen jostakin. Hetken aikaa kaipaan ajatusta selälläni sängyllä makoilemisesta musiikkia kuunnellen ja koiria rapsutellen, mutta toisaalla kuumottaa ajatus biljardikepeistä ja palloista sinisellä veralla, tai ajatus nauravasta ystävästä terassilla laskevassa auringossa, tai jalkapallosta vierimässä tekonurmea. Oikeastaan ajatus mistä vain, mikä sisältää muita ihmisiä.

Luon itselleni jatkuvasti lisää tekemistä ja mahdollisuuksia viettää aikaa ihanien ihmisten kanssa tutustuen samalla uusiin loistaviin persooniin. Kai sitä joku jossain vaiheessa löytyy rauhoittamaan tätä elämää. Joku, kenen kanssa kotona istuminen yhden illan silloin tällöin voittaisi tarpeen kehittää jälleen yksi projekti lisää, jossa voisi tutustua uusiin ihmisiin.

Kyllähän sitä pirteenä ja reippaana jaksaa pysyä niin kauan, kun liikettä riittää. Kotona tovin alhaalla istuttuaan vasta taitaa tosissaan ymmärtää, ettei ihmisen kroppaa ole luotu tällaiseen rasitukseen. Silti sen seuraavana päivänä tuntuu unohtavan ja taas illalla samaa asiaa miettien päättää vielä kirjoittaa blogitekstin asiasta.

Jokainen teistä tietää muurahaiset. Muurahainen on maailmassa ainoa elävä olento, joka tappaa kirjaimellisesti itsensä työn teolla, koska muutahaiselta puuttuu yksi tunne. Väsymyksen tunne. Muurahaiset voivat polttaa kroppansa loppuun tajuamattaan edes levon tarvetta. Ne ahertavat ja ahertavat taukoamatta, kunnes vaipuvat lepoon ja suuri osa työläisistä kuolee, koska keho ei enää kykene palautumaan päivän rasituksesta.

Joskus tuntuu, kuin olisin muurahainen päivät. painan tunnista toiseen väsymystä tuntematta, mutta pysähtyessäni paikoilleni, tulee se kuuluisa välikuolema.

 Lopulta huoneilmassa leijuva paskan haju herättää minut tekstin maailmasta todellisuuteen. Vielä on jaksettava yksi puristus: Koirien lenkitys. Sen jälkeen voikin tyytyväisenä itseensä painaa pään tyynyyn.
(Vai voiko olla tyytyväinen, jos väsyttää itsensä näin? Pitäisikö aiemmin osata sanoa "ei")