Vuoristoratoja, unia ja salapoliisitoimintaa

Välillä tulee väkisinkin päähän ajatus, että elämä voisi olla hieman pienempi kurvista vuoristorataa. Tai oikeastaan välillä kaipaa pelkästään maisemajuna-ajeluakin kaiken tämän ylä- ja alamäkivaihteluiden sijaan. Monissakin asioissa elämäni menee väliin tädellisesti ja kaikki vaikeatkin asiat onnistuvat, kuin vettä vain, mutta toisinaan tulee vastaan näitä hetkiä, kun mikään ei ota onnistuakseen. Ei, vaikka kuinka yrittäisi. Hetki sitten hypit tasajalkaa ja tanssit voiton tanssia, ja yhtäkkiä kelkka pysähtyy, kuin puuhun iskeytyneenä ja jää junnaamaan paikoileen, kuin täi tervaan.


25.1. kolahti taas kovaa. Lähi aikoina olen tehnyt todella hyviä stand up keikkoja ja saanut niistä palautettakin sen mukaan, niin kanssa koomikoilta, kuin yleisönkin edustajilta. Mutta tuolloin lähdinkin sitten lavalle takki auki ja tekemään sitä rakastamaani lajia täysin väärästä näkökulmasta. Lähdin tekemään itselleni hauskaa keikkaa, enkä yleisölle. En halunnut viihdyttää, vaan viihtyä. Eihän yleisölähtöinen laji silloin voi toimia. Eivät ne ihmiset maksaneet lippua sisään tullakseen viihdyttämään meitä lavalla pyörähtäjiä, vaan päin vastoin.
Lavakuolema
Lähdin keikkapaikalta Tampereen ylioppilasteatterilta itku kurkussa karkuun ennen shown loppumista, jotta mun ei tarvitsisi kohdata yhtään koomikkoa, joka katsoo mua säälivästi ja sanoo "kyllä se siitä, kaikille näitä tulee välillä.", saati sitä koomikkoa, joka jälkeeni joutui lavalle nousemaan täysin seinään ammutun yleisön eteen.

Toisinaan sitä ihmettelee, millä uskaltaa tuonlaisen täydellisen lavakuolemaesimerkin jälkeen enää koskaan palata lavalle. Mietin sitä pitkään keikan jälkeen ja totesin sen olevan se tunne, joka onnistuneesta suorituksesta tulee. Saman voisin ottaa esille tällä hetkellä aktiivisimmasta harrastuksestani biljardista.
Toisinaan peli kulkee täysin ajattelemattakin täydellisesti. Jokainen pallo solahtaa pussiin ja kivi sijoittuu pöydälle täydellisesti jokaista seuraavaa palloa varten. Toisena päivänä taas on näköjään mahdollista lyödä kisapelissäkin käsipallosta ratkaisupallon ohi.
 

 Mutta sepä tällä erää harrastuksista. Elämääni mahtuu niiden lisäksi paljon muutakin.
Jokainen meistä on varmasti joskus ajatellut kyseisen hetken, tai ajanjakson olevan täydellistä unta, ja pelännyt heräävänsä siitä jonkin ajan kuluttua. Aina se ajanjakso tuntuu täydellisen spesiaalilta ja ihanalta. Sitä tulee väkisin ajatelleeksi, ettei kukaan muu voi olla tälläisen onnen tunteen ihanassa silkissä leijumassa. Ne tunteet ovat niitä vuoristoradan ylälenkkejä. Valitettavan usein vain sanonta "mikä menee ylös, tulee myös alas" on pitänyt paikkansa. Mutta tässäpä toivon löytäneeni asian, joka ei laske. Oman mielentilani.

Jos kuitenkin käy niin, että vuoristorata lähtee jälleen syöksykierteeseen alas päin, tai syöksyy peräti raiteiltaan, olemme jälleen samassa tilanteessa, kuin järjetön aiempi uni-tilanne. Jälleen elämä tuntuu unelta, vaikkakin tällä kertaa järkyttävältä painajaiselta, josta haluaisi herätä vaikka partaterällä viiltelyyn, sillä mikä vain totuus tuntuisi paremmalta elää, kuin se kipeä painajainen, jossa joudut olla.



Tässä onnentunteessa leijuessaan vain väkisinkin käy vähän väliä mielessä ajatus ja pelko toisen pelottamisesta ja ahdistamisesta pois luotani liian läheisyyden kaipuun vuoksi.
Toisaalta.. Tänä aamuna mun luokse jätetyt vaihtovaatteet ja puhelimen laturi saattavat meistä ovelimmille viestiä mahdollisesta halusta tulla vielä käymään. Tehdään siis tässä vaiheessa huomio, jossa totean huolestumisen olevan aiheellista, kun asunnostani löytyy enää omaa tavaraani.

Varmasti aiemmistakin teksteistä tässä blogissa voi tehdä havainnon kirjoitushetken tunteellisuudesta, kuitenkin tällä kertaa tuntuu, kuin en  koskaan ennen olisi näin tunteella tekstiä kirjoittanut. Toisaalta viimeisen viikon ajan on tuntunut töissäkin, etten koskaan ennen ole näin tunteella laskenut 720 muoviämpäriä, tai 1500 muovipalikkaa pakkauksiinsa ja lähettänyt niitä asiakkaille.


Tuntuupa muuten oudolta näin jälkikäteen verrata elämän surkeimpia hetkiä vuoristoradan syöksykierteeseen ja muihin laskuhetkiin, koska eivätkö ne juuri ole se syy, miksi ihmiset sinne vuoristorataan haluavan? Kukapa haluaisi ostaa lipun vuoristorataan, joka vain klikittää mäkiä ylös ja laskeutuu hillitysti ja hallitusti loppujen lopuksi asemalleen? Eivätkö ne ole ne jännityksen nostattajat ja vauhdin antajat taas sille seuraavalle nousulle? Mitä jyrkempi alamäki, sen lujempaa seuraava ylämäki noustaan.

Näihin ajatuksiin tällä kertaa!