Meillä on täällä kaksi kieltäytyjää!

Tiedättekö ajatuksen, kun joskus elokuvaa katsellessa tulee tunne, että onneksi tämä ei ole todellisuutta.
Tänään törmäsin ajatukseen, jossa koin eläneeni sen hetken aiemmin, mutta tajusin muutaman sekunnin myöhemmin nähneeni sen jossain elokuvassa. En muista elokuvan nimeä, tai osaa sitä sen paremmin kuvailla, mutta kyseessä oli kohtaus, jossa jokaiselle ihmiselle laitettiin jonkun näköinen tunniste ihoon. Ihmiset jonottivat merkittäväksi lapun kanssa, jossa oli heidän henkilötietonsa.
Joku kuitenkin jonossa päätti kieltäytyä kunniasta ja saman tien vartija alkoi viestiä radiopuhelimella "Kuuleeko FJ79. Meillä on täällä kieltäytyjä!" Paikalle juoksi tainnutuskaasun kanssa muutama henkilö ja hetken kuluttua "kieltäytyjä" heräsi kuulusteluhuoneesta.

Tänä aamuna heräsin tunnin myöhässä tajuamattani uuden kännykän piipityksen olevan herätyskello.
Ajattelin olla panostamatta ulkonäkööni, vaan sitasin hiukset ponihännälle ja silmälasit päähän piilolinssien sijasta. Meikit jäivät samaan pussiin itsetyytyväisyyteni kanssa.
Koululla luokkalaiset kertoivat tänään pidettävistä tietojärjestelmä kuvauksista. Siinä sitten istun tuijottaen tyhjää seinää ja ilmoitan kieltäytyväni. Opettaja toteaa, ettei sellaista mahdollisuutta ole.

Hetken kuluttua jonotamme kirjoittamaan tunniste paperia, johon tulee nimi ja luokkatunnus. Lapun kanssa meitä ohjataan yksitellen istumaan koulun käytävälle sijoitetulle korkealle jakkaralle läpeensä kyllästymeen media-assistentti opiskelijan kameran eteen. Tilanne oli kaiken kaikkiaan, kuin keksitysleirille marssitus tilaisuudesta, tai vankilaan marssittamisesta. Puuttui vain oranssit haalarit. Opiskelija nappaa kuvan yhden softbox valaisimen valovoimalla katsomatta kertaakaan kameraan. Lopputuloksesta ei tienyt kukaan, oliko silmät kinni, auki, vai kierossa, saati osuiko se pää nyt kuvan ylä- vai alareunaan.

Kuuntelimme kahden opettajan keskustelua, joista toinen oli hetkeä aiemmin kiiruhtanut paikalle äänessään pelon sekaista skuuppi-henkeä. Saatte varmasti päähänne mielikuvan tuosta olotilasta varmasti ajattelemalla teiniä, joka juoksee kertomaan luokkakavereilleen jonkun toisen opiskelijan heittäneen opettajaa mädällä tomaatilla.
Paikalle tulleen opettajan ja kuvausta valvovan opettajan keskustelun kulku oli suurin piirtein näin:
"Kuvittele! Meillä oli täällä tänään kaksi kieltäytyjää!"
"Eipä ole missään muualla ollut kieltäytyjiä, kuin tässä toimipisteessä.."

Katseemme kohtasivat oman ryhmänohjaajan kanssa ja molemmat naurahdimme huomaamatta. Ryhmänohjaajani puuttui edelliseen keskustelun toteamalla: "No itseasiassa.. taitaa mullakin tässä olla kaks kieltäytyjää.."

Se pysähtynyt hetki siinä koulun käytävällä oli käsin tunnettavissa. Sekunneissa toinen meistä vietiin erilliseen huoneeseen. Ovi suljettiin perästä ja kysymykseenkään ei tullut mahdollisuus, että olisimme yhtä aikaa voineet mennä keskustelemaan asiasta.
Tilanne oli kuin suoraan elokuvista. Johtavaa valtaa kritisoiva yksilö viedään koppiin, josta hän joko palaa alistettuna, myöntyneenä zombiena, tai hän ei palaa ollenkaan.
Huoneesta tultuaan luokkatoverini kertoi kuvausten olevan jollakin tavoin liitännäisiä koulun turvallisuuteen. Ellemme suostu kuviin, olemme koululle turvallisuusuhka. Häntä jopa uhattiin sillä, ettei hän tule valmistumaan tästä oppilaitoksesta, ellei hän suostu kuvattavaksi.

Missään vaiheessa kysymyksistä huolimatta emme saaneet tietää, mihin kaikkialle kyseisiä kuvia tultaisiin käyttämään. Jotain ympäripyöreää mumistiin henkilökorteista työharjoitteluun. Ilman korttia ei kuulemma tänä vuonna kenelläkään ole asiaa yrityksiin.
Soitin tietenkin tästä pikkuveljelleni, hän kun tällä hetkellä on suorittamassa työharjoittelua yrityksessä, eikä ennen harjoittelun alkua ehtinyt kyseisessä kuvauksessa käydä, eikä näin ollen omista Tredun henkilökorttia.

Herää vain kysymys, miksi emme saa tietää, missä valokuviamme käytetään?
Miksi meille ei voida tai osata perustella tämän paremmin kuvaustarvetta?
Mihin jäi yksityisyydensuoja?
Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Ehdotimme myös, että toimittaisimme passikuvamme koulun käyttöön. Tämä järjestely ei käynyt. Kuva tuli ehdottomasti olla otettu tuossa kyseisessä penkissä koulun käytävällä, kaikkien mahdollisten vialla olevan olosuhteiden vallitessa.

Ilman tätä kuvaa emme siis voi valmistua koulusta. Valmistumiseen edellyttävät kohdat opintosuunnitelmassa eivät anna vihiäkään valokuvattavana olemisesta. Minkään kurssin alla ei lue moista pakotetta.

Mitähän seuraavaksi? Sormenjäljet ja DNA tunnisteet?
Samanlaisia tarinoita on levinnyt tänään ympäri internettiä. Näissä tarinoisaa aiempinä vuosina opiskelijoille on sanottu olevan laitonta pakottaa ketään tämän kalaisiin kuviin. Mikähän laki tätä vuotta varten on muutettu, jotta nyt on oikeus marssittaa pidätyskuviin vastentahtoisia täysi-ikäisiä ihmisiä.
Siis byrokratiaa ja laittomia uhkauksia.

Kuvausten jälkeen tilanteesta tuohtuneena marssimme koulun ruokalaan, koska niinhän sitä sanotaan, että hyvä ruoka, parempi mieli.
Lapoin lautaselleni salaattia jääden tuijottamaan sitä kasaa epäuskoinen hymy huulillani. KYLLÄ. Tänään voi vielä joku asia mennä pieleeen. Pääsin käyttämään kuuluisaa lausetta: "Keittäjä, salaatissani on kärpänen!"
Sillä lautasellani komeili jalat eri ilmansuuntiin vinksottaen siivet levällään oleva kärpäsen raato.

Missä nyt oli se byrokratia ja EU, joka kieltäisi tämän tasoisen ruoan tarjoilun??


Oletteko mahdollisesti nähneet elokuvan W.A.L.L.E.? Älkää taistelko hallitsevaa automatiikkaa vastaan, vaan alistukaa kiltisti.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta miten minä voin vaikuttaa kaikkiin?

Olen alkanut miettimään, mitä haluan elämälläni tehdä. Nyt en tarkoita, haluanko olla Parturi-Kampaaja, tai Stand Up -koomikko. Ei. Nyt tarkoitan miettineeni ihan oikeasti tovin tänään, mikä on minulle tässä maailmassa kaikkein kiinnostavinta.
Huomasin olevani enemmän kuin kiinnostunut ihmisten ajatusten ohjaamisesta. Siitä, mikä saa ihmiset ajattelemaan asioita tietyllä tavalla ja mikä saa ihmisen tuntemaan jonkin tunteen.
Rakastan nähdä reaktioita. Yleensä toivon saavani ihmiset nauramaan, mutta rakastan myös nähdä reaktion, joka on päinvastainen. jos kerron jonkin traagisen tapahtuman elämästäni. Ihmisten silmissä tapahtuva muutos sen kerronnan aikana.. Korvaamatonta. Jos saan toisen ihmisen itkemään empatiasta, tai nauramaan aidosti olen onneni kukkuloilla. Sain aikaan reaktion.

Jos tuon kaiken saa vielä tehtyä salassa niin, ettei kyseinen ihminen itse tajua tulleensa vaikutetuksi, on se vielä arvokkaampaa.
Parhaita tässä työssä ovat hyvät elokuvat. Loistavimpina esimerkkeinä elokuvat Inception ja Now you see mee. Hetken aikaa luulet tietäväsi, mitä tapahtuu ja luulet saaneesi juonen käänteen ajatuksiisi ennen sen paljastamista. Ajattelet olleesi ainoa, joka sen on keksinyt. Hetken päästä kuitenkin ohjaaja nauraa sinulle tuodessaan ruudulle ratkaisun, joka onkin aivan eri, kuin kuvittelit. Elokuva on saanut sinut luulemaan jotakin, mitä halusi sinun luulevan. Todellista määränpäätä ei anneta missään vaiheessa vinkilläkään esille. Sitä on mahdotonta koetta selvittää, ennen naruista vetelijän armeliasta pikku vinkkiä, josta vyyhti lähtee purkautumaan.

Mitkä siis olisivat asioita, joilla itse pystyisin vaikuttamaan ihmisiin. En tarkoita vaikuttamisella sitä, mitä jotkut tarkoittavat. En sitä, että haluan saada ihmiset kierrättämään, tai äänestämään vaaleissa. haluan luoda tunteita.
Samalla, kun tänä iltana istuin elokuvateatterissa ja näin valkokankaalla tilanteen, jossa neljä ihmistä seisoi haltioituneen 10 000 päisen yleisön edessä tyhjällä lavalla..Järjetön kaipuu sinne tuli päälle.
Haluan saada suuren väkimassan reagoimaan samaan aikaan samalla tavalla ja ajattelemaan samoin.
Haluan seistä tuhansien ihmisten edessä ja tehdä jotain suurta. Tai vaikka en tekisikään itse mitään suurta... haluan saada ne ihmiset tuntemaan.

Haluan nähdä ihmisten tuntevan.

Oikeastaan olen kateellinen. Olen kateellinen niille kaikille, jotka pääsevät osallisiksi jonkin elämyksen tuottamisesta. Niille, jotka saavat nähdä päivästä päivään niitä ihmetyksestä ymmyrkäisiä silmiä ja hämmästyksestä hymyyn vääntyneitä naamoja. Olen kateellinen niille, jotka saavat päivä päivältä toiset nauramaan, tai itkemään ja elättävät itsensä sillä.

Olen kateellinen kaikille näyttelijöille, koomikoille, ohjaajille, sirkuslaisille, elokuvateatterin työntekijöille, huvipuistotyöntekijöille.. Hetki. Enhän voi olla kateellinen itselleni?

Ehkä vain aloitan tämän elämysten tuottamisen tuolla Särkänniemessä. Voi olla, että joskus pääsen vielä tekemään sitä henkilökohtaisemmin ja suuremmin.

Jatkan siis vain arkivaikuttamistani, kunnes keksin väylän vaikuttaa ihmisiin konkreettisesti, suoraan ja vielä tienata sillä.
Voi kun olisin hyvä koomikko.


Samaan aikaan tätä tekstiä kirjoittaessani olen kuolemassa psyykkisen taakkani alle.
Haluan tehdä, ja teen. Teen liikaa ja kuormitan itseäni. Haluni luoda tunteita on ajanut minut pyörittämään projektia, jossa kannoin aivan liian suurta vuorta selässäni.
Särkänniemen kesätyöntekijöiden hyväntekeväisyyskalenteri kasvoi pienestä kädessä pyöriteltävästä kivestä suureksi kallioksi, jota en osannut hajoittaa pienempiiin paloihin, vaan väkisin koetin kantaa sen yksin harteillani.
vasta maahan kaatuminen auttoi minua ymmärtämään, etten pysty siihen yksin ja heitin koko vuoren hetkeksi muille. Muut onneksi koppasivat ja paloittelivat sen puolestani. Jopa kieltäytyivät antamasta tiettyjä osia takaisin minulle.

Veikkaan tässä virheessä taustalla olevan haluni aheuttaa tunteita. Halusin sanoa tehneeni kunnolla töitä TAYS:in syöpääsairastavien lasten eteen. En ollut valmis jakamaan tekemistä muille. Samoin, kuin olen huono jakamaan murheitani muille. Tuppaan kantamaan niitä sisälläni ja kasvattamaan niihin kerrostumia niin paljon, että lopulta ne lyövät aina maahan. Vasta siinä vaiheessa, kun joku ne väkisin keräilee minulta, luovun niistä ja huomaan oloni helpottuvan.
En vaan halua kuormittaa muita omilla murheillani ja ongelmillani. Kuvittelen omien ongelmieni olevan muillekin yhtä raskaita kantaa. Itsekästä.

Jatkuva itseni burn outtiin ajaminen ei ole fiksua. Pelkään omaa itseäni eniten. Tarvitsen jonkun kertomaan, missä menee jaksamiseni raja, koska en sitä itse tunnista. Jonkun, joka saa minut oikeasti uskomaan, että alkaa olla taas jaksamis varasto tyhjillään.

En haluaisi myöntää, mutta ymmärtääksenne teidän täytyy tietää. Oltuani auto-onnettomuudessa muutama päivä sitten, sain päähäni ajatuksen, jota halusin juosta pakoon ja lujaa.
Istuessani auton ratissa ojan pohjalla ja tuijottaessani eteen päin lasittunein silmin, oli ensimmäinen ajatukseni tämä: "miks mä en vaan voinut törmätä siihen urheiluautoon ja kuolla. Olis loppunut tää paine."
Samantien tuon ajatuksen jälkeen inhosin itseäni. Inhosin sitä, että halusin pois. Inhosin sitä, että ajoin itseni näin loppuun. Miksi en tunnista sitä jaksamisen rajaa ja osaa sanoa "ei".
Tuo ajatus on seurannut mua nyt muutaman päivän jo. Ajatus siitä, mitä jos auton ohjaus pettäisi kurvissa ja suistuisin päin puuta ja tämä kaikki loppuisi siihen.

En ole itsetuhoinen ja rakastan elämääni. Tarvitsen vain ihmisiä, jotka kertovat, että nyt riittää. Kertovat, etten ole huono ihminen, jos jätän jotain tekemättä. Kertovat arvostavansa minua, vaikka en tekisikään mitään heidän hyväkseen.

Erosin juuri muutamista vapaa-ajan aktiviteeteista, koska vaikka kuinka paljon tein ja käytin omaa aikaa, rahaa ja jaksamistani heidän hyväkseen, sain vain haukkuja ja kyseenalaistamisia vastaukseksi. Se, että sain vihdoin sanottua "Ei. Ei enää, kiitos!" virkisti ja sai ajattelemaan, etten jää mistään paitsi, vaikken aivan jokaisessa mahdollisessa toiminnassa pyörisikään hurrikaanin silmässä.


Raskasta tekstiä, mutta tällä hetkellä se on suoraa omaa elämääni. Raskasta.


Sanotaan, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta miten minä voisin vaikuttaa kaikkiin ilman, että se vaikuttaisi minuun näin raskaasti?

Kuvassa, vai kuvan takana

Katosiko kilojen mukana itsetyytyväisyys?

Seitsemän kiloa sitten perustin projektin, jonka on tarkoitus valmistua elokuun loppuun mennessä. Projekti on Särkänniemen kesätyöntekijöiden hyväntekeväisyyskalenteri.
Toiseen suuntaan selatessa tyttöjä, toiseen poikia. Ajattelin silloin perustaessani itsekin esiintyväni julkaistavissa kuvissa. Nyt seitsemän kilon jälkeen ajatukseni ovat vaihtaneet suuntaa radikaalisti.
Joka hetki, kun vaaka näyttää pienempää lukemaa, näyttää itsetuntomittarinikin pienempää lukemaa.
Näen edelleen peilistä sen Tarun, joka olin 3 vuotta sitten. Tarun +20 kiloa. Se Taru ei ole kaunista katsottavaa täysissä vaatteissa, saati ajatuskin hänestä pienissä, paljastavissa vaatteissa... Ygh!
Nyt prjektin aikana olen päässyt kuvaamaan todella kauniita kuvia kauniista naisista ja komeista miehistä. Valitettavasti olen alkanut verrata itseäni kameran linssin läpi katselemiini ihmisiin. Se kaikki, mihin olin tyytyväinen itsessäni, on nyt muisto jossain verhojen takana piilossa.



Vaikka muutos on todella iso ja pitäisi olla tyytyväinen, en silti osaa. vertailu kuvia katsellessani häpeän kroppaani jatkuvasti. Tänään kameran linssin väärällä puolella pitäisi kehdata olla vähissä vaatteissa.
Onneksi tukenani on rakas biljardikeppini ja kuvan vaikuttavaksi tekevä tekninen osaamiseni.
Voinhan aina kuvitella kuvaajan kuvaavan vain palloja. Mutta kuinkas sitten muistankaan hallita kroppaani, jotta se näyttäisi edes hieman siedettävältä?


Miten voi näin kovasti jännittää?
Aiemmin kekkuloin pienissä vaatteissa mennen tullen, mutta nyt uuden kroppani kanssa tuo ajatus nostaa punan kasvoilleni.
Lähiaikoina projektinani ollut "sinuiksi uuden minän kanssa" on toiminut aika huonolla menestyksellä. Paljastavissa vaatteissa käyskentely ja runsaat kehut ovat tuntuneet hyvältä, mutta silti ajatus siitä, että se ikuistettaisiin valokuvaan, jota vielä myytäisiin ihmisille...
Kovasti tässä harkitsen jonkun muun mimmin pyytämistä kyseiseen valokuvaan.

Väsymys

"Kulta.. mä en jaksa enää tänään metriäkään."
Koira ei hyväksynyt. Vielä iltalenkki ja maailman väsynein ihminen kaatu kuuman suihkun kautta peiton alle aivan liian lyhyen hetken ajaksi.
Ensimmäistä kertaa elämässäni itkin, koska olen vain yksinkertaisesti niin väsynyt.
Jalat eivät tunnu jaksavan kantaa tätäkään painoa, mitä on tällä hetkellä 20 kiloa vähemän, kuin 2,5 vuotta sitten. Piilolinssit kuivuvat väsyneisiin silmiin ja käsivarret nostattavat kananlihan pintaan, koska palelen väsymyksen takia.

Taidan rakastaa elämääni liikaa, kun en malta olla elämättä joka sekuntia siitä yhtä täysillä. Pelkään hukkaavani hetken ja siinä hetkessä itseni, jos jään paikoilleni kieltäytyen jostakin. Hetken aikaa kaipaan ajatusta selälläni sängyllä makoilemisesta musiikkia kuunnellen ja koiria rapsutellen, mutta toisaalla kuumottaa ajatus biljardikepeistä ja palloista sinisellä veralla, tai ajatus nauravasta ystävästä terassilla laskevassa auringossa, tai jalkapallosta vierimässä tekonurmea. Oikeastaan ajatus mistä vain, mikä sisältää muita ihmisiä.

Luon itselleni jatkuvasti lisää tekemistä ja mahdollisuuksia viettää aikaa ihanien ihmisten kanssa tutustuen samalla uusiin loistaviin persooniin. Kai sitä joku jossain vaiheessa löytyy rauhoittamaan tätä elämää. Joku, kenen kanssa kotona istuminen yhden illan silloin tällöin voittaisi tarpeen kehittää jälleen yksi projekti lisää, jossa voisi tutustua uusiin ihmisiin.

Kyllähän sitä pirteenä ja reippaana jaksaa pysyä niin kauan, kun liikettä riittää. Kotona tovin alhaalla istuttuaan vasta taitaa tosissaan ymmärtää, ettei ihmisen kroppaa ole luotu tällaiseen rasitukseen. Silti sen seuraavana päivänä tuntuu unohtavan ja taas illalla samaa asiaa miettien päättää vielä kirjoittaa blogitekstin asiasta.

Jokainen teistä tietää muurahaiset. Muurahainen on maailmassa ainoa elävä olento, joka tappaa kirjaimellisesti itsensä työn teolla, koska muutahaiselta puuttuu yksi tunne. Väsymyksen tunne. Muurahaiset voivat polttaa kroppansa loppuun tajuamattaan edes levon tarvetta. Ne ahertavat ja ahertavat taukoamatta, kunnes vaipuvat lepoon ja suuri osa työläisistä kuolee, koska keho ei enää kykene palautumaan päivän rasituksesta.

Joskus tuntuu, kuin olisin muurahainen päivät. painan tunnista toiseen väsymystä tuntematta, mutta pysähtyessäni paikoilleni, tulee se kuuluisa välikuolema.

 Lopulta huoneilmassa leijuva paskan haju herättää minut tekstin maailmasta todellisuuteen. Vielä on jaksettava yksi puristus: Koirien lenkitys. Sen jälkeen voikin tyytyväisenä itseensä painaa pään tyynyyn.
(Vai voiko olla tyytyväinen, jos väsyttää itsensä näin? Pitäisikö aiemmin osata sanoa "ei")

Iso lava ja vielä isommat tunteet

Vapaus.

Taas on välissä ehtinyt tapahtua. Läpäisin onnituneesti ensimmäisellä yrittämällä ajokortin teoria-, sekä ajokokeet. Kova tarve ilmeisesti tekee ihmeitä ja pistää laittamaan parastaan.
Inssin ajoin maanantaina, kun keskiviikkona piti jo olla lähdössä aamupäivästä ajelemaan omin neuvoin kohti Lahtea.
Kovasti ihmiset nauroivat kunnianhimoista tavoitettani, mutta hymy herkässä ajelin jo samana iltana "omalla" autollani jo kotia kohti isäni luota.

Lahdessa, tai kuten reissuni opetti: Lahessa, kävin kilpailemassa Suomen ammattiin opiskelevien kulttiirikilpailussa Saku Starsissa. Osallistuin Talent-osioon 10 minutin stand up setilläni. Eihän tuollaisessa kisassa sijoittuminen pään aukomisella ole kovinkaan realistinen ajatus, kun mukana on ilman käsiä seisovia käsilläänseisojia ja muuta yliluonnollista. Vaikka naurun voima olisikin ylivoimainen, mutta ei se silti aisteja huijaaviin taiteisiin verrattuna ole yhtä henkeä salpaava kokemus.
Palaute omasta osiostani oli huikea. Tuomaristossa oli ihmisiä, jotka ymmärsivät lajin päälle ja joista yksi oli myös itse harrastanut lajia. Sain epäilemättä parhaan palautteen, mitä olen ikinä saanut, niin rakentavassa mielessä, kuin oikeita asioita kehuttunakin.
Vertasipa tuomariston naisedustaja minua vielä nais Samiksi! (viitaten Sami Hedbergin tapaan esiintyä ja tehdä juttuja lavalla)
Kilpailussa en voinut sijoittua tuomariston kuultua tekeväni lajia rahasta omalla toiminimelläni. Olen kuulemma "liian ammattilainen".. Mitäpä mahtoivat tuolla tarkoittaa..? Kuitenkin sen verran hyvin esiintymiseni kilpailussa sujui, että pois lähtiessäni hihasta nykäistiin sivummalle ja kysyttiin toiveikkaan kuuloisena, olisinko jäämässä Lahteen mahdollisesti yöksi. Kertoessani suunnitelmistani kääntää auton nokka kohti Tamperetta, muuttuivat ilmeet harmillisiksi ja selityksinä kuulin heidän toiveet saada minut esiintymään kilpailuiden päätösgaalaan.
Kuultuani puitteista, päätin seuraavana aamuna lähteä 5.30 ajelemaan Tampereelta takaisin Lahtea kohti.

Aamulla ennen kahdeksaa Lahti Hallin puitteita katsellessani alkoivat perhoset lennellä mahassani.
Vielä ennen lavalle pääsyä oli vuorossa yksinlaulujen finaalit ja tunnin tauko.
Tauon jälkeen juhlapuhe, jonka aikana juoksin ja hypin ympäri valtavaa bäkkäri tilaa ja koetin saada pääni kasaan. Kylmä hikipisara valui selkärankaani myöden. Kiipesin lavan portaat tärisevin jaloin ottaen mikrofonin käteeni ja laittaen sen päälle. Vielä viisi sekunttia juontajan osuutta jäljellä. Kaikki veri humahti päähäni ja silmissä musteni. Sekunnit kuluivat hitaammin, kuin tunnit liikenneruuhkassa. Lopulta se aika tuli. Kävelin verhoista kirkkaasti valaistulle lavalle savukoneidet tuprujen sekaan ja katsoin 1600 odottavaan silmäparia, jotka hakkasivat käsiään yhteen hullun lailla. Ne nauroivat valmiiksi. Kaikki jännitys katosi ja tilalle tuli vain täydellinen rauhallisuus. Se sisälläni vellonut onnellisuuden tunne oli aivan käsittämätön. Voin kuvitella, kuinka morsian saa saman tunteen kävellessään alttarille ja nähdessään siellä odottamassa olevan maailman rakkaimman ihmisen.

Tervehdin ihmismassaa ja välittömästi minut valtasi tunne, että olisimme kaikki yhdessä ME. Käsittämätön me-henki. Vaikka 1600 ihmistä tuijotti ja odotti ja vaati minulta jotain, koin silti, että he olivat puolellani. yhdeksän minuttia kului nopeammin, kuin ikinä ennen. Taskulampun välähdys valomieheltä merkkasi aikani loppuvan muutaman minutin kuluttua. Vain puolet suunnittelemistani jutuista kerrottuani jouduin raa'alla kädellä päättämään, mikä juttu olisi tajun räjäyttävän hauska loppuhuipennus. Valitsin jutun, joka ei ole pettänyt kertaakaan. Se ei pettänyt taaskaan.

Koko 15 minutin ajan porukka nauroi koko ajan. He aplodeerasivat ja vihelsivät!
Kiitäessäni ja kumartaessani tunsin valtavan lämmön tunteen ja silmäkulmaani vierähti kyynel kiitollisuudesta.
Yleisö taputti ja vihelsi. 1600 ihmistä pitivät minusta. Kaikki juttuni toimivat ja kerroin ne hyvin.
Edelleen muistellessani sitä hetkeä saan kylmiäväreitä.
Loppujuonto sai vuoronsa ja juontajat kävelivät lavalle juttelemaan mukavia. Seisoin lavan reunalla tunnelmoimassa ja lava koordinaattori ojensi mikrofonin käteeni ja antoi luvan mennnä lavalle heti, kun siltä tuntuu. Kävellessäni lavalle tuhannet perhoset lepattivat rennosti koko kropassani. Yleisön huomatessa lavalle tuloni, he alkoivat jälleen taputtaa, huutaa ja vislata. Juttelimme tovin juontaja kaksikon kanssa mukavia Tampereen ja Lahden (Lahen) eroista ja jälleen porukka nauroi vedet silmissä improvisoiduille jutun käänteille.

Veikkaanpa, ettei siinä isossa hallissa ollut sitä lavaa suurempaa mitään muuta, kuin omat tunteeni.

Lavalta poistuttuani aloin täristä. En olisi halunnut sen olevan vielä ohitse. En mistään hinnasta.
Tuleehan noita keikkoja lisää ja saan varmasti vielä monia nauruja, mutta noin isolle massalle esiintyminen ja vielä siinä loistavasti pärjääminen antoivat monta päivää kestävän addrenaliini piikin. Edelleen pilvissä leijuva tunne seuraa taustalla teinpä sitten mitä hyvänsä.

Vaan eipä olisi olut mahdollinen koko jälkimmäisen päivän reissu isolle lavalle, ellei olisi vapaus kulkemiseen auennut maanantaina.

Huomenna taas naurattaa

Tänään pienen tytön suuri maailma kolinalla romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Viedään lapsi karkkikauppaan ja sanotaan: Koskea et saa.
Jos ahkerasti töitä teet, vielä saat tään kaiken omistaa.
Lapsi toiveita elättelee ja ahkerana työskentelee
Silti lopulta kai niin on: joku muu sun edellesi menee.

Tänään pienen tytön suuri maailma kolinalla romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Lopulta on lapsi töissä makeassa karamelli tehtaassa.
Niistä ihanista makeisista etäisesti nauttimassa.
Lapsi uskottelee kai itselleen mä vielä maistaa saan.
Vielä joskus huuleni painan suklaapalaan makeaan.

Tänään pienen tytön suuri maailma kolinalla romahtaa.
Silti pitää koettaamuistaa: Huomenna taas naurattaa.

Lapsi muistaa suklaapalan, jonka isoisältä sai.
Se suli suussa pitkään, hävis jäljettömiin kai.

Lapsi aikuinen jo on ja tietää koskea ei saa.
Jos koskettaa, se saattaa kaiken kauniin musertaa.

Tänään ison tytön pieni maailma hiljaa romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Nainen istuu hiljaa vuoteellaan ja piettoa rutistaa.
Se tuoksu menee suoraan sydämeen ja kurkkua kuristaa.

Siinä tuoksussa kaksistaan onnellisena nukuttiin.
Kai oltiin liian lähekkäin , lopulta toisiltamme hukuttiin.

Tänään ison tytön pieni maailma hiljaa romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Joka päivä pitkiä hetkiä leveästi hymyillen.
Ja illalla taas sängyssä yksin peiton alla nyyhkyttelen.

Kai se onnellinen naamio naamalla pidettävä on.
Ois kysymysten määrä muuten miltein loputon.

Tänään ison tytön pieni maailma hiljaa romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Tän loputtava on nyt, en kestää enää voi.
Sä lopulta kai lähdet mun luotani vain pois.

Tän kaiken ratkaisisi, jos saada sut vain vois.
Mutta tiedän, tiedän se haaveeni vain minun ois.

Tänään ison tytön pieni maailma hiljaa romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Ei tässä ole järkeä, en ala itseäni huijaamaan.
Tiedät olevas mulle tärkeä, mutten pyydä palaamaan.

Toivoni menetin suhteen sen pyynnön sulta tulevan
Ja nyt kaikessa hiljaisuudessa sydämelleni muurin rakennan.

Tänään ison tytön pieni maailma hiljaa romahtaa.
Silti pitää koettaa muistaa: Huomenna taas naurattaa.

Taisin huomaamattani rakentaa piirrustuksin kaltevin.
Ja puuskassani lisäsin mä ikkunoihin kalterit.
On sydän, kuin prinsessa korkeassa tornissaan.
Paitsi, ettei odota se unelmien prinssiään tosissaan.

Nyt ei enää romahda maailma.
On kaikki jo valmiiksi matalana.
Pölypilvi jäljellä kuutamossa.
Arpi naisen omassa tunnossa.


 

Elämänhallintaa

 

Niin se vain on ja kai se on pakko uskoa, että rankat kokemukset elämässä opettavat ja kasvattavat meitä.
On aivan kamalaa huomata antaneensa elämänsä lipua siihen tilaan, ettei itse määrääkään siitä, mitä tapahtuu ja koska. Huomata pikkuhiljaa koko elämän hallintansa kadonneen jonnekin tuntemattomille teille koko ajan luullen itse pitelevänsä naruista kiinni.
Maanantaina, maaliskuun 25. päivänä maailmani tipahti korkealta ja särkyi pieneksi hetkeksi täysin pirstaleiksi. Se särkyminen kuitenkin oli välttämätön ja aiheutti sen, että tutkin niitä palasia, mitkä maahan jäivät lojumaan ja huomasin niiden olleen sekaisin jo valmiiksi. Aivan väärässä järjestyksessä. Taisipa tähän palapeliin olla eksynyt muutamia vääriäkin palasia ja jopa puuttui monia oikeita. Kuvasta ei tahtonut saada millän selvää ja hetken kesti edes ymmärtää, miten päin mikäkin pala kuului olla.

Lopulta kuitenkin kirjoittamalla asioita paperille ja kolmeen eri tekstinkäsittelyohjelmaan, sain jonkin näköistä selkoa palamereen. Sain eriteltyä kasasta neljän eri palapelin palat. Löysin paloja aikataulutuspeliin, asioiden hoitamispeliin, luonteen kehityspeliin ja tunnepeliin. Kaikki ne olivat yhtä pirstaleina ja kaipasivat uudelleen järjestelyä. Ja kuten palapeliä kootessa ensin käännetään kaikki palat näkyville ja aletaan etsiä niitä kulmapaloja. Niin näissäkin asioissa toin tekstinkäsittelyohjelmaan esille konkreettisesti niitä palikoita, joita esim pitäisi hoitaa. Niin pieniä, kuin isojakin. Koulun kurssikorvaustehtävästä revenneen takinhihan ompelemiseen. Aikataulutuspeli liittyikin jo oleellisesti tehtäväpeliin ja luonnepelin palaset stressi, ahdistus ja äkkipikaisuus olivatkin huomaamattani osana myös aiemmissakin peleissä. Tunnepeli olikin oikeastaan neliosainen peli, joka koostui kolmesta muusta ja yksi pala oli puhtaasti sitä itseään, eli isoja tunteita. Sen palapelin voisin siis saada koottua vasta, kun kolme edellistä olisivat kasassa.

Aloin toimia. Otin esille Excel taulukko-ohjelman ja loin itselleni "lukujärjestyksen" tähän elämään. Neljän A4 paperiarkin kokoisen taulukon seitsemälle päivälle 4:30-2:00 välisille kellonajoille puolen tunnin välein. Merkitsin taulukkoon kaiken pakollisen ja ennakkoon sovitun ja varmistin joka päivälle jäävän vähintään kaksi tyhjää ruutua lepoa varten. Lauantain jätin tyhjäksi ja perjantai-illan pyhitin syntymäpäivieni juhlistamiselle. Merkitsin ylös koirien lenkitykset, syömiset, koulut ja koulu- yms. -matkat. Aikataulutin itselleni siivousaikaa ja biljardiaikaa. Myöskään ystäviä en jättänyt huomiotta aikatauluissani. Innostuttuani loin samoin tein samala pohjalla itselleni myös viikon 15 aikataulupohjaa valmiiksi niin pitkälle, kuin sitä vain tiedän. Samoin loin kirjanpitotaulukot huhtikuulle omasta henkilökohtaisesta taloudestani.
Tavoitteeni koko asioiden järjestelyssä oli saada kaikki mahdolliset asiat hoitoon. Nyt mikään muu asia ei enää roiku odottelemassa "sitten joskus" tekemistä, vaan tiedän, milloin hoidan minkäkin tehtävän pois alta. Ainoa asia, jota en vielä saanut aikataulutettua, on ajokortti asioista viimeinen ajotunti, liukasrata, inssi ja kirjalliset, koska millään en vielä voi tietää, milloin Kangasalan poliisi ehtii ajokorttilupahakemukseni käsitellä.


Tässä vaiheessa palapelieni kuvat alkavat muodostua niin selkeiksi, että tiedän, millaista kuvaa valmistan. Muutamat palat eivät vielä ole paikallaan, mutta tiedän mihin ne kuuluvat ja koska ne paikoilleen saan asetettua.

Kuluneen sadan tunnin aikana olen oppinut elämän hallinnasta enemmän, kuin ikinä ennen. Suurin osa siitä on tullut tekemällä ja oivaltamalla, mutta valitettavasti iso osa sivusta seuraamalla.

Sivusta seuraamalla ihmistä, joka on läheinen ja tärkeä, mutta jolla ei selkeästikään ole aavistustakaan oman elämänsä harhapoluista ja pimeistä tunneleista, joissa hän vain kulkee eteen päin ymmärtämättä mihin on

menossa, tai minkä takia.

On ollut upeaa ymmärtää, että asiat eivät järjesty, ellen itse tee niille jotain ja laita niitä järjestymään.
elämäni hallinta on loppupeleissä omilla harteillani, enhän voi odottaa kenenkään muun valavan betonista perustuksia talolleni, jonka haluan täysin itse rakentaa. Myöskään en voi olettaa kenenkään valavan perustuksia elämälleni, joka minun pitää täysin itse elää.

Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntumaan siltä, että olen taas itse se, joka pitelee naruista kiinni ja enää en anna noiden narujen karkailla käsistäni. Aion pitää kiinni niistä viimeiseen asti, kunnes tiedän, että on aika irroittaa ja se irroittaminen tulee olemaan tietoinen päätös. Vaikka ne asiat veisivät minua eri suuntiin elämässäni, en irroittaisi ennen, kuin olen varma, että suunta on sellainen, johon en halua mennä. Siinäkin vaiheessa irrottaisin nipusta vain sen yhden narun, joka vie väärään suuntaan. En irroittaisi kaikista langoista.