Burj Khalifa

Jäälleen teen rakastamaani asiaa. Vertaan ihmissuhteita johonkin, mikä ei liippaa läheltäkään, mutta silti kaikki yhteneväisyydet löytyvät.

Oletko koskaan ollut kiipeilemässä? Siellähän on varmistaja maassa seisomassa köyden päässä. Sen varmistajan sehtävä on pitää köydestä löysät pois ja ottaa vastaan omalla painollaan, jos seinällä oleva tippuu. Kiipeilijän on luotettava varmistajaansa täysin, että tippuessaan ei tipu korkealta ja voi turvallisesti jäädä laskeutumaan maahan. Jos joskus eksyt kiipeilemään varmistajan kanssa, joka tipauttaakin sinut kovaan lattiaan välinpitämättömyyttään, et todellakaan helpolla opi luottamaan kehenkään varmistajan roolissa. Eikä sinulla ole aavistustakaan, kuinka kovaa voi sattua, jos löydät jonkun, johon luotatkin täysin ja tippuessasi huomaat, ettei hän koskaan pitänytkään köydestä kiinni.


Eiliseen mennessä olin kiivennyt luottavaisesti pystysuora seinämää Burj Khalifan liki huipulle asti ja otteeni lipsahti. lähdin tippumaan ja luotin, että varmistajani koppaa. Jotakin tapahtui. Tippuessani monen tunnin pudotusta, tajusin, ettei minulla olekaan ketään pitämässä köyden päästä kiinni.
Jossakin puolivälissä tiputusta huusin apua koko keuhkojeni pohjasta ja köydestä juoksi ottamaan kiinni joukko hyviä ystäviäni. Mukanaan heillä oli jopa parit yllätyskasvot, jotka koppasivat.

Heräsin.

Hetken hapuilin sängystä vierestäni sitä miestä, joka teki minut onnelliseksi. Kävelin olohuoneeseen ja tarkistin sohvalta, kävin kylpyhuoneessa ja keittiössä. Tyhjä asunto. Lahosin olohuoneen matolle itkien, itkien ja itkien. Luin Facebookin keskusteluhistorian ja romahdin entisestään.

Se oli totta, eikä sittenkään painajaista. Enää ei ollut pistorasiassa kuin yksi puhelimenlaturi. Ainoa, mitä jäljelle on jäänyt, on tiskikasa, jossa on kaksi murokulhoa, kaksi lautasta, kahdet aterimet ja useita appelsiinimehuisia juomalaseja.
Minua kehoitettiin symbolisesti tiskaamaan mahdollisimman pian pois nuo hänestä muistuttavat astiat, mutta eihän se ole minun vuoroni tiskata. Tiskasin kolme edellistä kertaa.



Joskus käsittämätöntä onnellisuutta on vaikea kuvailla niin, että varmasti toiset ymmärtäisivät. Suurta surua sen sijaan on helppo kuvailla.
Täysin hiljainen huone. Ei ketään missään ja ikkunasta puhaltaa jäätävän kylmä tuuli jo ennestään kipeälle kurkullesi. Huoneessa ei ole lämpötilaa, eikä eikä ilma tuulesta huolimatta liiku mihinkään. Odotat koko ajan ovikellon soittoa, jotta voisit juosta ovelle häntä vastaan. Hypätä kaulaan ja kertoa paljonko välität. Ovikello ei ole soidakseen. Se ovikello on kiinnitetty oveen vain vittuillakseen sinulle.
Mustat seinät huoneessa alkavat kaatua päällesi ja puristavat sinut paikalleen. Et pysty liikkumaan ja annat kyyneleen vierähtää poskeltasi häntä varten ostamiesi seksikkäiden alusvaatteiden reunuksiin.

Kroppasi saattaa toimia ja hymyillä. Saatat olla mukana normaaleissa päivärutiineissa. Koirat ulos. Aamupala. Telkkarin katselu. Iltapala. Uni. Jossain välissä koulu tai ajotunti. Mutta mihinkään et pysty keskittämään ajatuksiasi. Ainoa, mitä tunnet on se huone. Maailman ahdistavin huone.


Nyt tehtävä:
Jos sinulla on joku, josta välität, kävele hänen luokseen heti, kun mahdollista. Käske hänen katsoa sinua silmiin ja kerro hänelle rehellisesti, kuinka paljon välität hänestä. Käske hänen edelleen katsoa sinua silmiin ja kertoa rehellisesti, paljonko hän sinusta välittää.

Vältetään korkeat pudotukset puhumalla ja huikataan ennemmin sinne alas varmistajalle, pitäähän hän varmasti köydestä kiinni.

Vuoristoratoja, unia ja salapoliisitoimintaa

Välillä tulee väkisinkin päähän ajatus, että elämä voisi olla hieman pienempi kurvista vuoristorataa. Tai oikeastaan välillä kaipaa pelkästään maisemajuna-ajeluakin kaiken tämän ylä- ja alamäkivaihteluiden sijaan. Monissakin asioissa elämäni menee väliin tädellisesti ja kaikki vaikeatkin asiat onnistuvat, kuin vettä vain, mutta toisinaan tulee vastaan näitä hetkiä, kun mikään ei ota onnistuakseen. Ei, vaikka kuinka yrittäisi. Hetki sitten hypit tasajalkaa ja tanssit voiton tanssia, ja yhtäkkiä kelkka pysähtyy, kuin puuhun iskeytyneenä ja jää junnaamaan paikoileen, kuin täi tervaan.


25.1. kolahti taas kovaa. Lähi aikoina olen tehnyt todella hyviä stand up keikkoja ja saanut niistä palautettakin sen mukaan, niin kanssa koomikoilta, kuin yleisönkin edustajilta. Mutta tuolloin lähdinkin sitten lavalle takki auki ja tekemään sitä rakastamaani lajia täysin väärästä näkökulmasta. Lähdin tekemään itselleni hauskaa keikkaa, enkä yleisölle. En halunnut viihdyttää, vaan viihtyä. Eihän yleisölähtöinen laji silloin voi toimia. Eivät ne ihmiset maksaneet lippua sisään tullakseen viihdyttämään meitä lavalla pyörähtäjiä, vaan päin vastoin.
Lavakuolema
Lähdin keikkapaikalta Tampereen ylioppilasteatterilta itku kurkussa karkuun ennen shown loppumista, jotta mun ei tarvitsisi kohdata yhtään koomikkoa, joka katsoo mua säälivästi ja sanoo "kyllä se siitä, kaikille näitä tulee välillä.", saati sitä koomikkoa, joka jälkeeni joutui lavalle nousemaan täysin seinään ammutun yleisön eteen.

Toisinaan sitä ihmettelee, millä uskaltaa tuonlaisen täydellisen lavakuolemaesimerkin jälkeen enää koskaan palata lavalle. Mietin sitä pitkään keikan jälkeen ja totesin sen olevan se tunne, joka onnistuneesta suorituksesta tulee. Saman voisin ottaa esille tällä hetkellä aktiivisimmasta harrastuksestani biljardista.
Toisinaan peli kulkee täysin ajattelemattakin täydellisesti. Jokainen pallo solahtaa pussiin ja kivi sijoittuu pöydälle täydellisesti jokaista seuraavaa palloa varten. Toisena päivänä taas on näköjään mahdollista lyödä kisapelissäkin käsipallosta ratkaisupallon ohi.
 

 Mutta sepä tällä erää harrastuksista. Elämääni mahtuu niiden lisäksi paljon muutakin.
Jokainen meistä on varmasti joskus ajatellut kyseisen hetken, tai ajanjakson olevan täydellistä unta, ja pelännyt heräävänsä siitä jonkin ajan kuluttua. Aina se ajanjakso tuntuu täydellisen spesiaalilta ja ihanalta. Sitä tulee väkisin ajatelleeksi, ettei kukaan muu voi olla tälläisen onnen tunteen ihanassa silkissä leijumassa. Ne tunteet ovat niitä vuoristoradan ylälenkkejä. Valitettavan usein vain sanonta "mikä menee ylös, tulee myös alas" on pitänyt paikkansa. Mutta tässäpä toivon löytäneeni asian, joka ei laske. Oman mielentilani.

Jos kuitenkin käy niin, että vuoristorata lähtee jälleen syöksykierteeseen alas päin, tai syöksyy peräti raiteiltaan, olemme jälleen samassa tilanteessa, kuin järjetön aiempi uni-tilanne. Jälleen elämä tuntuu unelta, vaikkakin tällä kertaa järkyttävältä painajaiselta, josta haluaisi herätä vaikka partaterällä viiltelyyn, sillä mikä vain totuus tuntuisi paremmalta elää, kuin se kipeä painajainen, jossa joudut olla.



Tässä onnentunteessa leijuessaan vain väkisinkin käy vähän väliä mielessä ajatus ja pelko toisen pelottamisesta ja ahdistamisesta pois luotani liian läheisyyden kaipuun vuoksi.
Toisaalta.. Tänä aamuna mun luokse jätetyt vaihtovaatteet ja puhelimen laturi saattavat meistä ovelimmille viestiä mahdollisesta halusta tulla vielä käymään. Tehdään siis tässä vaiheessa huomio, jossa totean huolestumisen olevan aiheellista, kun asunnostani löytyy enää omaa tavaraani.

Varmasti aiemmistakin teksteistä tässä blogissa voi tehdä havainnon kirjoitushetken tunteellisuudesta, kuitenkin tällä kertaa tuntuu, kuin en  koskaan ennen olisi näin tunteella tekstiä kirjoittanut. Toisaalta viimeisen viikon ajan on tuntunut töissäkin, etten koskaan ennen ole näin tunteella laskenut 720 muoviämpäriä, tai 1500 muovipalikkaa pakkauksiinsa ja lähettänyt niitä asiakkaille.


Tuntuupa muuten oudolta näin jälkikäteen verrata elämän surkeimpia hetkiä vuoristoradan syöksykierteeseen ja muihin laskuhetkiin, koska eivätkö ne juuri ole se syy, miksi ihmiset sinne vuoristorataan haluavan? Kukapa haluaisi ostaa lipun vuoristorataan, joka vain klikittää mäkiä ylös ja laskeutuu hillitysti ja hallitusti loppujen lopuksi asemalleen? Eivätkö ne ole ne jännityksen nostattajat ja vauhdin antajat taas sille seuraavalle nousulle? Mitä jyrkempi alamäki, sen lujempaa seuraava ylämäki noustaan.

Näihin ajatuksiin tällä kertaa!

Yksi kyynel yksinäisyydelle

 

Joulu on yhdessäolon ja rakauden aika. Jouluna kuuluu olla läheistensä kanssa ja osoittaa välittävänsä.
"Jotta ei kenenkään tarvitsisi viettää joulua yksin.." -lause kaikuu päässäni. En saa yhdistettyä sitä mihinkään konkreettiseen yhteyteen. Muistan vain kuulleeni sen jossain yhteydessä useamman kerran.

Muistan joskus kymmenisen vuotta sitten itkeneeni niiden ihmisten puolesta, jotka joulun yksin joutuivat viettämään.
Googlettamalla hakusanoilla "yksinäisen joulu" löydän paljon keskustelupalsta avauksia, joissa joku valittelee yksinäisyyttään oltuaan päivän ajan sukunsa seurassa ja vierailtuaan ystävillään, jonka jälkeen on pari tuntia istunut kotona suklaarasian kanssa. *hmph*
Näiden keskustelupalstojen lisäksi hakutuloksiin mahtuu pari artikkelia siitä, kuinka yksinäinen joulu voi olla nauttimista. En kykene edes lukemaan niiden ensimmäisiä rivejä ilman kyynelten kohoamista kyynelkanavia pitkin. Päätän lopettaa ennen silmien kostumista ja kovetan itseni.













 Vanhempieni luokse en jouluksi mennyt äitini, pikkuveljeni ja mummoni lähdettyä koiran kanssa matkailuautolla pohjoiseen. Isällä oli vielä aattoaamuna töitä, emmekä oikeastaan ole edes niin läheisiä, että hänen kanssaan jouluni viettäisin.
Siskohan muutti jo aikaa sitten Ouluun.



Aamulla heräsin kahdeksalta ottaakseni kinkun uunista ja lenkittääkseni koirani. Sen jälkeen parin tunnin pikatorkut aamupäivästä ja loppu ajan olen odotellut jonkun ottavan yhteyttä.
Monet suunnitelmat tänä jouluna kaatuivat siihen, etten voinut ottaa koiria mukaani, tai jättää yksin yöksi kotiin. Kaipasin naurua ja iloisia ihmisiä ympärilleni, mutta päädyin istumaan kotisohvalle koko päiväksi omaan seuraani.




Näin kului elämäni ensimmäinen jouluaatto ilman perhettä. Vielä iltaa on jäljellä, mutta jokainen pienikin ajatus ja toive seurasta on karissut jo aikaa sitten kuvioista.







Olen viimeisen viiden vuoden aikana ollut se ihminen, jolla on puhelimessaan useampi numero, johon soittaa seuraa kaivatessani. Suunnitelmia on ollut niin pitkälle, kuin aakkosia riittää. Joka hetki olen voinut luottaa jonkun lähtevän kahville tai elokuviin kanssani sille tuulelle sattuessani. Tänään kuitenkin 12ta tunnin sohvalla istumisen jälkeen itkin yhden kyyneleen yksinäisyydelle.
Rakastan saada aikaa miettimiselle ja omien asioideni järjestelylle omassa päässäni. Tänään se pää vain tuntuu hokevan kaiken positiivisen sijasta: "Olet yksin, olet yksin, olet yksin..."


Taidan pelätä oman pääni sisälle joutumista. Rakastan olla ihmishälinässä. Parasta elämässäni ovat stand upin parissa vietetyt illat ja jokainen biljardisalilla vietetty tunti, jossa saan keskittyä vain ja ainoastaan lajiin ja sen ympärillä pyörivien ihmisten kanssa jutteluun. Niissä ympäristöissä olen saanut lähiaikoina kuulla monesti  lauseen "Sulla on kyllä tosi ihanat hymykuopat!". Niissä tilanteissa koen pystyväni hengittämään, mutta liian monta tuntia omassa seurassani saa hymyni hyytymään. Pikku ahdistus hiipii mieleen ja ei meinaa kadota kulumallakaan.

Tiedän monen ihmisen kysyvän tapaninpäivänä kysymyksen: "Kuinkas sun joulu meni?". Tuohon kysymykseen vastaan todennäköisesti leveä hymy naamalla nauttineeni ihanasta rauhallisuudesta ja kynttilän valosta. Mieleni tosin tekisi vastata rehellisesti ja totuudenmukaisesti jouluni olleen yksi elämäni surullisimmista hetkistä. Ei ole ollut joulukoristeita, eikä lahjoja avattavaksi. Jouluruokaa kyllä on jääkaappi pullollaan ja hyvältähän se maistuu, mutta ei sitä joulumieltä vain siitä huolimatta tunnu löytyvän. Silti en sitä vastausta halua antaa ihmisille, jotka pitävät minua aina hymyilevänä yleispositiivisena tyttönä, jolle on helppoa tulla puhumaan pelotta siitä, että joutuisi oikeasti syvälliseen alankoon keskustelussa. Se tuntuu olevan ihmisille tärkeää. Se että on joku, joka saa hymyilemään toiset, vaikka itsellään olisi mielessä vaikka kuinka synkkiä asioita. Tykkäänhän minä se ihminen olla, mutta joskus toivoo jonkun vaan kysyvän uudelleen ensimmäisen vastauksen saatuaan, että "Niin kuinkas se joulu sit ihan OIKEESTI sulla meni?".




Mutta olipahan ensimmäinen joulu, jolloin en joutunut yhteenkään sanaharkkaan kenenkään kanssa.
En joutunut sovittamaan aikataulujani kenenkään muun kanssa.
Tai miettimään, kuka saa syödä viimeisen zabaglione-konvehdin.




Halatkaa jokaista ihmistä, joka on teidän seuranne valinnut tänä jouluna ajanvietokseen. Kertokaa välittävänne ja olkaa onnellisia. Älkääkä olko niin tyhmiä, kuin minä silloin kymenisen vuotta sitten. Älkää itkekö kyyneltäkään meidän yksinäisten puolesta. Ei meidän molempien kannata mieltämme pahoittaa. Muuten joudun itkemään kyyneleen teidän onnellisten puolesta, jotka pahoitatte mielenne ilman mitään omakohtaista syytä.

Vain tarpeeksi harmia, ei liikaa.

Joskus on niitä päiviä, että maailmankaikkeus tuntuu irvistävän ruminta ilmettään suoraan sinulle.
Tänään oli mun osalta juurikin tuollainen päivä. Kaikki, missä normaalisti olen hyvä, takkusi tänään pahemmin kuin mun hiukset ilman hoitoainetta.
Juuri tuossa mietin, että onneksi tänään ei ollut yhtäkään hiustenlaittoon tulevaa asiakasta, koska siinä hommassa normaalina päivänä pärjään paremmin kuin hyvin, niin tänään varmaan asiakas olisi poistunut tippa linssissä ja itse olisin saanut hävetä.
Biljardikin tuntui tökkivän ja pahasti. Vastahan mä edellispäivänä salilla pelailin satunnaisia yrttelijöitä vastaan ja keräilin pöytävuokrat muiden pusseista.



Silloin kun tuntuu, ettei mikään tahdo luistaa ja kaikki tökkii, tarjoaa kuitenkin elämä mitä hienoimpia asioita suoraan kotiovelle (kirjaimellisesti)
Tänään kotiin tullessani odotti kynnysmatolla normaalien ilmaisjakeluiden seassa pari kirjettä. Masentuneena niitä nostaessani ja ajatellessani kääntäväni esiin pari laskua entisen pinon jatkeeksi sainkin yllättyä positiivisesti.
Ensimmäinen kirje, jonka avasin, oli 50e seteli ja saatekirjeenä pari valokuvaa ja lappu, jossa luki, kuinka asiakas on nyt oppinut arvostamaan mun ammattitaitoa huomattuaan, minkälaisia yrittelijöitä alalla liikkuu ja halusi tästä hyvästä vielä muistaa mua maksamalla ylimääräisen 50e tippinä.
Seuraava kirje olikin sitten jo jotain ihan muuta:

"Hei

Ymmärrän tämän kirjeen hämmentävän sua, koska en aio kertoa omaa henkilöllisyyttäni.
Olen kuitenkin jo pitkään kokenut pakottavaa tarvetta saada kertoa sulle tunteistani, enkä ole uskaltanut sitä suoraan sanoa pelätessäni sun reaktion olevan kielteinen ja hyvin väliemme kärsivän.
Olen katsellut sua pitdempään jo enemmän kuin kaverina, mutta et vaan tunnu sitä huomaavan, vaikka paljonkin aikaa olemme viettäneet yhdessä.
Tunnen sut sen verran hyvin, että voin sanoa rakastavani sua.
Sun ulkonäkö on suoraan se, mitä olen pikkupojasta asti kuvitellut elämäni naisen olevan ja luonteeseesi ennen kaikkea olen tässä ajan kanssa rakastunut niin, etten haluaisi sua ikinä menettää.
Kun vaan uskaltaisin kertoa sen sulle kasvotusten, mutta toistaiseksi sun reagointi pelottaa liikaa.

Rakastan sua."

 Kuinka ihana se ajatuksena voikaan olla, mutta kuinka vaikeeta se todellisuudessa on, kun alkaa epäillä ihmisiä ja varsinkin kohta "vaikka paljonkin aikaa olemme viettäneet yhdessä." Sai niska karvat pystyyn.
Kukahan mahtaa olla kyseessä ja minkä takia mä olen niin pelottava, ettei mulle uskalla suoraan puhua?


Tällaista kutinaa tarvitsisi jokaiseen päivään. Silloin kun itse ei edes onnistu itseään rakastamaan, ei sillä oikeastaan ole edes väliä, kuka se rakastaja on. Hyvältä tuntuu ajatella jonkun ajattelevan mua lämmöllä.

Voiko onnellisuutta säilöä purkkiin varastoon?

En nyt suoraan sanottuna tiedä, onko tää teksti blogin linjaan sopiva, mutta täähän on mun blogi, joten voin kirjottaa ihan mitä vaan haluan.

Koittaessani välttä liian pitkän onnellisushehkutusstatuspäivityksen facebookissa ajattelin kirjotella sen sen sijaan tänne (linkatakseni tietenkin tän tekstin facebookkiin).
En tiedä, millä sanoilla voisin kuvailla tehokkaimmin tätä järjetöntä onnellisuuden tunnetta, mikä sisälläni velloo, mutta yritetään:
Mulla on olo, kuin olisin rakastunut järjettömästi, mutta ilman kohdetta.

Usein tähän ajatukseen mielletään sekavuus ja 'tyhjä tunne sisällä'- , tai 'pala puuttuu'-syndroomat, mutta tämä rakastuminen ei tarvitse kohdetta. Tämä tunne on vähän niin kuin delfiini merellä. Se on vapaa ja onnellinen.
Kyllä.. vertaan nyt ihmistä, joka kaipaa kodin, joka on hienosti sisustettu ja turvallinen ja siinä on seinät ja se on rajattu alue. Mutta Delfiinipä ei tarvitse! Se ei tee pesää tai rajaa kotiaan ja onnellisuuttaan seiniin.


Mulla on nyt ollut kuluvan viikon aikana enemmän kiirettä, kun ikinä ennen. Koulun, autokoulun, koirien ja kaiken 'normaalin' päivärytmin lisäksi aikatauluun on mahdutettu muutamia hiustenleikkuita, kavereiden pikanäkemisiä ja ennen kaikkea valtava määrä komiikkaa ja niitä ihania ihania ihmisiä, jotka sitä tekee tai tuottaa.
Olen kirjaimellisesti painanut kellon ympäri pitkin kaupunkia ja valvonut 73 tuntia putkeen torkahtaen kerran 15 minutin ajaksi matkan varrella. Viime yönä nukkumaan mennessäni mietin haluanko sen piiiitkän, mutta niin ihanan päivän loppuvan vieläkään, mutta lopulta uni vei voiton ja palkitsi nukahtamisen kahdeksan tunnin kertauksella menneestä kolmesta päivästä.










Tällä hetkellä hehkun sisältäpäin ja tuntuu, kun jokin lämmin patteri olisi sinne tungettu, kun olen niin onnellinen.Vaikea kuvitella kenenkään olevan enää tätä onnellisempi.
Tein jopa listan asioista, mitkä saavat mut tuntemaan tällälailla ja listan perään kirjoitin aina nimen/asiayhteyden, mistä kyseinen onnellisuuden aihe on elämääni tullut ja pakko tässä vaiheessa todeta, että koiria ja perhettä vaille kaiken taustalta oikeastaan löytyi mun ystävät ja vieläpä spesifioidusti useimman asian takaa ystäväni Susanne Jäminki.

Susu on ihminen, jonka kanssa kinastelemme jatkuvasti asioista kuin asioista ja olemme eri mieltä todella monesta asiasta. Silti vietämme lukemattomia määriä aikaa toistemme seurassa. Voimme tovin ajan kiukutella ja mököttää toisillemme ja viiden minutin kuluttua nauraa täyttä päätä jollekin todella pienellekin asialle ja pypähdellä Hämeenkatua pitkin, kuin pikku tytöt. (Vaikka useinhan se menee niin, että Susu hyppii ja mä seuraan perässä nolona ja ajattelen, että mieli tekisi itsekin hyppiä, mutta ei näillä korkokengillä voi...)

Oudointa tässä kaikessa on se, etten edes ole yrittänyt tehdä itseäni onnelliseksi ja jahdannut onnea ympäriinsä, vaan nimenomaan koettanut tehdä muut ihmiset ympärilläni onnellisiksi. Olen koettanut auttaa asioissa, missä olen vain pystynyt ja kuunnellut, jos on ollut kuunneltavaa.

Tietenkin onnellisuuden tunteeseen vaikuttaa auringon paiste ja muiden ympärillä olevien ihmisten iloisuus siitä johtuen, mutta tällä kertaa se näyttelee kuitenkin katoavan pientä roolia.


Vaikka nyt jo tuntuu tästä teksitistä puuttuvan kaikki järjestelmällisyys ja järki, niin sekoitan pakkaa lisää kirjoittamalla väliin asioista, joita ihmisten tulisi tehdä enemmän.

Kaupungilla suunitellessamme porukalla istuskelu paikkaa loppu illaksi käveli takaani keski-ikäinen mies, joka yllättäen laittoi käden olalleni ja totesi "Hei. Sulla on tosi kaunis vaatetus. Ei mulla muuta. Moi" Ja jatkoi matkaansa ohitsemme. Päälläni ei edes ollut mitään normaalista poikkeavaa. Tavallinen pitkä villakangastakki (jota tosin itse rakastan), harmaat saapikkaat  ja pinkit farkut. Ainoa huomiota kiinnittävä tekijä nuo farkut, mutta näkeehän noita nykyään kaupungilla ihmisillä joka päivä, eivätkä ne nyt niin erikoisia enää ole.



Tälläisiä yllättäviä spontaaneja tekoja tarvittaisii ihmisiltä lisää. Loppu illan jaksoin muistaa asiaa aina pienenkin hiljaisen hetken valuessa ohitse ja jo se pelkästään sai mut hymyilemään leveästi.
Toinen todella iso asia, mitä ihmisten tulisi tehdä on kehuminen aina kun aiheellista.
Jokainen tietää, miltä tuntuu, kun joku kehuu. Vielä mahtavampi siitä tunteesta voi kasvaa, jos kehuja on ihminen, jota itse katsot ylös päin ja arvostat kovin.
Eilen illalla sain kiitosta ja kehuja tälläiseltä ihmiseltä ja edelleen tuntuu epätodellisen hienolta ajatella sitä asiaa. Kuinka isolta voikaan tuntua lause: "Sust on kyl paljon apuu!"
Varsinkin, kun kehu tulee asiasta, josta et itse ole niinkään varma ja olet sen asian kansa kahlannut upottavaa suota muutamia viikkoja.


Tämä päivä kyllä antaa taas uskomatonta potkua lisää elää tätä mun ihanaa elämääni!
Oon vaan huomannut tehneeni elämästäni juuri sellaista, kun siitä olen aina halunnut. Ja on hienoa huomata, että pystyn parantamaan tätä vielä tästäkin ja tekemään siitä vielä hienompaa ihan pikku asioilla.


Ainiin.. Lisäksi mua nauratti paljon eilen illalla kotiutuessani se, että mun äiti ja ystävät tuntevat mut niin hyvin. Viime kerralla reissusta kotiin tullessani oli koiran hoitajani jättänyt mulle viestin tietokoneen ruudulle ja viesti alkoi näin: "Mä tiedän, että huomaat tän viestin nopeiten, jos kirjotan sen tähän, enkä mihinkään lapuille näkyville." Ja eilen Kotiutuessani oli tietokonen näppäimistöllä paperilla viesti äidiltä, joka oli palauttanut toisen koirani kotiin vielä kaupungilla ollessani.
Tutustuttakaa ihmisiä itseenne vaikka puoliväkisin, koska jälkeen päin on hienoa saada tuntea, kuinka ihmiset tietävät asioita itsestäsi ilman, että niitä enää tarvitsee kertoa.




Tällä kertaa kai lopettelen tähän, sillä kirjoitustaitoni ei riitä kuvaamaan tätä hehkuvan onnellista oloa sisälläni ja en sitä tekstillä kykene välittämään eteen päin niin tehokkaasti, kuin mitä voin tehdä lähtiessäni kaupungille tapaamaan oikeita ihmisiä.

Kuvat teksissä ovat Googlen kuvahaun tuloksia sanalle onnellisuus ja onni.

Kuvaputki telkkareita ja kuollettavaa naurua

Tiedätkö vanhanajan kuvaputkitelevision kuvan muodostumisen salat? Ruudulla on miljoonia pienenpieniä kennoja, joissa jokaisesta löytyvät kaikki perusvärit. Niitä sopivasti sekoittelemalla muodostuu illuusio liikkuvasta kuvasta ja parhaimmillaan se voi olla jotakin todella kaunista. Se voi olla orkidean kukasta mettä imevä kimalaiskolibri satojen kirkkaan väristen sulkiensa kanssa, mutta se voi olla myös jotakin aivan järkyttävä, kuten vanha nainen pikimustilla epäonnistuneilla kulmakarvoilla maalattuna studio55:n haastateltavan pallilla.

Olen alkanut miettiä omaa elämääni tarkemmin. Huomaan jatkuvalla syötöllä enemmän ja enemmän yhtäläisyyksiä kuvaputkitelevision kuvan muodostumisen ja elämäni rakentumisen välillä. Molemmat rakentuvat pienen pienistä erilaisista paloista ja välillä muodostuva kuva on liikuttavan kaunista, välillä taas mentaalisen romahduksen partaalle ajavaa verilöylyä.
Mennään vielä syvemmälle kuvan rakenteeseen ja mietitäänpä hetki niitä värejä, joista jo mainitsin. Jokainen väri on yksi pieni tapahtuma elämässäni ja jokainen väri määrittää pienellä vivahtella sitä, minkälainen lopputulos kuvasta tulee.

Iso kontrasti tekee kuvasta mielenkiintoisen

Kokeessa pärjääminen ja täysien pisteiden saavuttaminen kaikista poissaoloista huolimatta antaa kuvalle monta kirkkaan väristä iloista pistettä mukaan, mutta myös lemmikin kuolema ja rahahuolet antavat kontrastiksi rinnalle niitä synkkiä mustia pisteitä, joissa ei enää mikään valo näy.

 Jotkut tapahtumat vievät vain sen yhden väripisteen verran tilaa ruudulta, mutta toiset taas vaikutusvallallaan maalaavat isojakin alueita. Isoja tummia alueita luovat elämässäni hyvän ystävän kanssa käyty riita, terveyshuolet ja raha-asiat. Isoja kirkkaita ja lempeän värisiä alueita taas saavat aikaan ne ystävät, jotka jaksavat ja haluavat kuunnella valitustani edellisistä aiheista.
 Omia valokuvia läpikäydessäni huomasin jatkuvasti saman: Mitä tummempi yleisilme kuvalla on, sen vaikuttavammin ja näkyvämmin kaikki kirkkaat kohdat esille tulevat. Aloin miettimään mitkä noita oman elämäni ilotulituksia ja kukkasia ovat ja totesin niitä olevan hetkien, jolloin olen vilpittömimmin nauranut sydämeni pohjasta. Silloin koko kehon lävitse on aina virrannut lämmin tunne, jonka ei vain haluaisi katoavan mihinkään ikinä.

Koen olevani etuoikeutettu saadessani ja voidessani ottaa osaa niin monella tavalla elämäni suurimpien naurujen aiheuttajaan - Stand up -komiikkaan. Pääsen itse lavoille koettamaan omia siipiäni ja kehittämään taitojani naurattaa itse ihmisiä, mutta saan myös seurata yleisöstä ja nauttia muiden oivalluksista ja äärettömän upeista ajatuksista. Vielä hienoimpana näistä kaikista tavoista, millä olen alaan osalliseksi päässyt, koen sen, että mielipiteitäni ja 'neuvojani' arvostetaan ja niitä jopa pyydetään lisää. En yli vuosi sitten olisi osannut ikinä arvata omien esikuvieni pyytävän rakentavaa palautetta minulta.
Ja tosiaan esikuviani mietin eilen linja-autossa kotiin tullessani ja tietenkin esiin nousivat vanhempani ja isosiskoni, mutta oikeastaan kaikki loput tällä hetkellä elämässäni läheisinä esikuvina kokemani ihmiset löytyvät komiikan piiristä.
Aiemmin jo tätä ajatusta läpi käyneenä aloin miettiä elämääni uudelleen ja uudelleen.
Saatuani keuhkosyöpädiagnoosini jo jokunen aikaa sitten, sanoin ystävälleni elämäni uuden moton olevan "Laugh until you die", koska tuolloin lääkärit eivät pitkiä eliniän ennusteita lupailleet, enkä halunnut käyttää jäljellä olevaa aikaani mököttämiseen, vaan halusin nauttia siitä niin paljon, kuin ihminen vain suinkin voi.
Nyt terveydentilani parannuttua huomattavasti, aloin ajatella uudelleen silloin ilmoille heittämääni uutta mottoani. Minkä vuoksi hyväksyisin sen motokseni vain, jos aikani alkaisi käydä vähiin? Epäilenkö itse, etten jaksaisi nauraa ja olla positiivinen pidempään, kuin alle kymmenen vuotta?
Tein siis päätöksen. Hakkautin käteeni musteella omalla käsialallani tekstin "Laugh until you die" muistuttamaan siitä, mitä olen päättänyt, ja helpottamaan päätöksestäni kiinni pitämistä. Samalla teksti muistuttaa siitä, että kaikki tämä päättyy aikanaan ja siitä, mitä varmasti on jäljellä, kuuluu ottaa ilo irti ja nauttia!
 Tämä päätös ei saa unohtua milloinkaan. (paitsi luonnollisesti niinä mustina väripilkkuhetkinä)

 

 

 

 

 

Oma käsiala kuvastaa tekstin omakohtaisuutta täydellisesti.

Kananmunana väärällä vuosisadalla?

Kananmunalla on pehmeä sisus, mutta kivikova kuori. Taidan silti olla sellainen puolikovaksi keitetty kananmuna, eli en täysin menettäisi kontrollia itsestäni, vaikka saisinkin itseni kuorittua.
 

Tänään olen pohtinut itseäni ja minuuttani enemmän, kun ikinä ennen ja olen yllättynyt siitä, kuinka paljon paria vuotta vajaa koko peruskoulun kestänyt koulukiusaaminen voi vaikuttaa yli parikymppiseen ihmisen. 
Kolmannelta luokalta ala-asteelta aina yläasteen kahdeksannelle luokalle asti jatkunut koulukiusaaminen tietyissä muodoissaan saattaa jättää sen ajatusmallin päähän pahimmassa tapauksessa koko loppu elämän ajaksi.

Minun päähäni jäänyt ajatusmalli vaikuttaa edelleen mm todella moniin ihmissuhteisiini. Olin 'normaali' peruskoululainen, joka ihastui aina vääriin poikiin katsellen vierestä luokan suosituimpien tyttöjen parveilua heidän ympärillään. Istuin kateellisena katsellen käytävien penkeillä ihastusteni hiuksilla leikitteleviä tyttöjä.
Aina silloin tällöin joku koulun suosituista pojista tuli naureskellen luokseni pyytäen elokuviin, kahville tai koulun jälkeen hengailemaan ala-asteen pihaan. Jos erehdyin luulemaan pyyntöä todelliseksi ja vastaamaan myöntävästi, hetken kuluttua nurkan takaa tuli koko lätkäjoukkue nauraen ja tönien luokseni kertomaan kuinka säälittävä olen luullessani jonkun niinkin suositun todella haluavan lähteä kanssani kahden viettämään aikaa. "Luulitko sä tosiaan sen olleen kiinnostunut SUSTA?" tuli tuttuakin tutummaksi lauseeksi noina vuosina. 

 

Nyt muututtuani ulkoisesti huomaamattani todella paljon huomaan ihmisten katsovan minua erilailla. Suurin osa hymyistä ei enää sisällä sitä sääliä tai ivaa, mitä ne ovat minulle sisältäneet tähän asti. Äitini ei enää tarvitse olla surullinen puolestani, kun itken kiusaamista pehmolelujani vasten tai lukittaudun huoneeseeni, vaikka kaverit pyytäisivät koulun jälkeen ulos viettämään aikaa.
Myönnän muuttuneeni myös sisältä. Olen kasvattanut kovan kuoren, jonka läpi näkeminen vaatii kokemuksia, joita en haluaisi kenellekään tapahtuneen. Siihen kuoreen on maalattu vieraillekin ihmisille vittuileva, nokkapystyssä kulkeva ja itserakas tyhmäkin teinityttö. Tarvitsen sen 'minän' viemään mua ulos ihmistenilmoille. Laittaahan useimmat meistä toppavaatteet suojaamaan pakkaselta. Itse laitan päälleni kananmunankuoren suojaamaan ihmisiltä. Pelkään edelleen jonkun tulevan nurkan takaa nauramaan "luulitko sä tosiaan.." -lauseen siivittämänä.

 

Tämän asian ymmärrettyäni olen alkanut pikkuhiljaa kuorimaan sitä muuria pois. Nyt uskon vahvistuneeni tarpeeksi ottamaan vastaan negatiivisetkin asiat ilman suojamuuria. Tosin eihän kiinanmuuriakaan päivässä rakennettu, eikä sitä päivässä purettaisi.

Nyt minun kuuluisi vain nauttia siitä, mitä olen tällä hetkellä ja mitä olen saavuttanut, ilman ajatusta siitä, että joku jossain vaiheessa juoksee nurkan takaa isolla porukalla nauramaan "luulitko oikeesti että..!"

Kaikki tämä vain tuntuu niin helpolta ajatella täällä kotona tietokoneen ääressä istuskellessa ja pohtiessa, tai koirien kanssa pitkällä lenkillä tihkusateessa, mutta kahvilassa istuessa sen miehen kanssa, jonka olet monen kuukauden ajan ajatellut ns. "painivan eri sarjassa", sarjaa korkeammalla, se ajatus kohta esille juoksevasta porukasta, tuntuu äärettömän vaikealta tukahduttaa.
"Entä, jos tämä kaikki onkin vain unta, tai taas ärettömän huono vitsi kanssaihmisiltä?"
Kuinka vaikeaa siinä vaiheessa on laskea suojamuuri ja antaa sen ihmisen tutustua todelliseen minääni? Se on äärettömän vaikeaa. Se on kai suorastaan mahdotonta. Kukaan ei vielä ole antanut tarpeeksi aikaa ja isoa osaa itsestään saadakseen minut olemaan muutakin, kuin (joudun tässä vaiheessa miettimään pitkään muutakin kuin... MITÄ?) sosiaalinen, aina iloinen ja pinnallisista asioista tyhjänpäiväisiä höpöttelevä teinityttö. Helpompihan se on puhua muista, kuin itsestän. Kyllä, olen siis useimmassa seurassa pinnallinen ja 'hölmö', etteivät oikeat ajatukseni paljastuisi, koska ne saattavat olla kuulijan mielestä vääriä.

Monesti naurunalaiseksi päätyminen on saanut minut tarvitsemaan niitä nauruja. En kuitenkaan halua joutua naurunalaiseksi hallitsemattomasti, vaan omilla ehdoillani. Niistä asioista, joita olen valmis paljastamaan kaikille. Siitä syystä koen päätyneeni myös stand up-lavoille. Siellä olen se itselleni tuttu Taru, jolle kaikki nauravat, mutta nyt olen itse se, joka naruista vetelee.

Siis Katkeruus.. Niin säälittävän suloiselta kun se kuulostaakin, mutta olen oppinut nauttimaan itselleni nauramisesta. Olen siis vahvempi.

Eniten kiusaamisessa olen kuitenkin huolissani siitä, että sitä tapahtuu aikuisten ihmisten keskuudessa, jotka varsin hyvin saattavat vaikkapa omien lastensa kautta tietää, kuinka raadollista kiusaaminen on. Se isä tai äiti, joka kotona kuuntelee 13 vuotiaan tyttärensä itkua lukitun oven takaa sydänlihas verellä, saattaa mennä seuraavana päivänä työpaikalleen ja nauraa Kakelle, joka kiireessään juoksee tulikuuma kahvi kädessään eriväriset sukat jalassaan toimiston lasiovea päin ja murtaa nenänsä. Tämä sen takia, koska Kake änkyttää pitäessään uutuustuote-esittelyä firman johdolle. Tai nälvii Ritvaa, joka vaan sattuu olemaan vähän "säälittävä". Ritvaapa saatetaan olla kiusattu koko peruskoulu, lukio, amis ja vielä parhaillaan yliopisto tai ammattikorkea ajan. Kuinkahan paljon mahtaa Ritvalla olla omanarvontuntoa jälkellä?

 

Omien kokemusteni perusteella omanarvontunto on se, joka ensimmäisenä laskee. Itselläni otti kahdeksannelta luokalta kolmanteen amikseen asti saada se kuntoon. Ja hienosti edelleen näytän itselleni valehtelevan. Eihän se kunnossa edelleenkään ole.
Minulla on vielä vahvaksi kasvaminen enemmän kesken, kun olen luullutkaan, mutta minusta tulee vielä vahvempi, kuin kenestäkään niistä pelleistä, jotka minua on vaivautuneet kiusaamaan! ♥ Kiitos siitä! :)

 

Pistää vain tämäkin teksti ihmettelemään, missä ovat tämän maailman käytöstavat? Toisen kunnioittaminen ja arvostaminen? Miksi ei enää ole herrasmiehiä ja hienoja, arvokkaita naisia?
Joskus jopa tuntuu, että olisin syntynyt väärälle vuosisadalle ajatellessani kuinka vähän osaan arvostaa nykypäivän maailman tyyliä ja elintapoja.

Millähän otsikolla tällaisen tekstin saisi nivottua yhteen?