perjantai 5. lokakuuta 2012

Kuvaputki telkkareita ja kuollettavaa naurua


Tiedätkö vanhanajan kuvaputkitelevision kuvan muodostumisen salat? Ruudulla on miljoonia pienenpieniä kennoja, joissa jokaisesta löytyvät kaikki perusvärit. Niitä sopivasti sekoittelemalla muodostuu illuusio liikkuvasta kuvasta ja parhaimmillaan se voi olla jotakin todella kaunista. Se voi olla orkidean kukasta mettä imevä kimalaiskolibri satojen kirkkaan väristen sulkiensa kanssa, mutta se voi olla myös jotakin aivan järkyttävä, kuten vanha nainen pikimustilla epäonnistuneilla kulmakarvoilla maalattuna studio55:n haastateltavan pallilla.

Olen alkanut miettiä omaa elämääni tarkemmin. Huomaan jatkuvalla syötöllä enemmän ja enemmän yhtäläisyyksiä kuvaputkitelevision kuvan muodostumisen ja elämäni rakentumisen välillä. Molemmat rakentuvat pienen pienistä erilaisista paloista ja välillä muodostuva kuva on liikuttavan kaunista, välillä taas mentaalisen romahduksen partaalle ajavaa verilöylyä.
Mennään vielä syvemmälle kuvan rakenteeseen ja mietitäänpä hetki niitä värejä, joista jo mainitsin. Jokainen väri on yksi pieni tapahtuma elämässäni ja jokainen väri määrittää pienellä vivahtella sitä, minkälainen lopputulos kuvasta tulee.

Iso kontrasti tekee kuvasta mielenkiintoisen
Kokeessa pärjääminen ja täysien pisteiden saavuttaminen kaikista poissaoloista huolimatta antaa kuvalle monta kirkkaan väristä iloista pistettä mukaan, mutta myös lemmikin kuolema ja rahahuolet antavat kontrastiksi rinnalle niitä synkkiä mustia pisteitä, joissa ei enää mikään valo näy.

 Jotkut tapahtumat vievät vain sen yhden väripisteen verran tilaa ruudulta, mutta toiset taas vaikutusvallallaan maalaavat isojakin alueita. Isoja tummia alueita luovat elämässäni hyvän ystävän kanssa käyty riita, terveyshuolet ja raha-asiat. Isoja kirkkaita ja lempeän värisiä alueita taas saavat aikaan ne ystävät, jotka jaksavat ja haluavat kuunnella valitustani edellisistä aiheista.
 Omia valokuvia läpikäydessäni huomasin jatkuvasti saman: Mitä tummempi yleisilme kuvalla on, sen vaikuttavammin ja näkyvämmin kaikki kirkkaat kohdat esille tulevat. Aloin miettimään mitkä noita oman elämäni ilotulituksia ja kukkasia ovat ja totesin niitä olevan hetkien, jolloin olen vilpittömimmin nauranut sydämeni pohjasta. Silloin koko kehon lävitse on aina virrannut lämmin tunne, jonka ei vain haluaisi katoavan mihinkään ikinä.

Koen olevani etuoikeutettu saadessani ja voidessani ottaa osaa niin monella tavalla elämäni suurimpien naurujen aiheuttajaan - Stand up -komiikkaan. Pääsen itse lavoille koettamaan omia siipiäni ja kehittämään taitojani naurattaa itse ihmisiä, mutta saan myös seurata yleisöstä ja nauttia muiden oivalluksista ja äärettömän upeista ajatuksista. Vielä hienoimpana näistä kaikista tavoista, millä olen alaan osalliseksi päässyt, koen sen, että mielipiteitäni ja 'neuvojani' arvostetaan ja niitä jopa pyydetään lisää. En yli vuosi sitten olisi osannut ikinä arvata omien esikuvieni pyytävän rakentavaa palautetta minulta.
Ja tosiaan esikuviani mietin eilen linja-autossa kotiin tullessani ja tietenkin esiin nousivat vanhempani ja isosiskoni, mutta oikeastaan kaikki loput tällä hetkellä elämässäni läheisinä esikuvina kokemani ihmiset löytyvät komiikan piiristä.
Aiemmin jo tätä ajatusta läpi käyneenä aloin miettiä elämääni uudelleen ja uudelleen.
Saatuani keuhkosyöpädiagnoosini jo jokunen aikaa sitten, sanoin ystävälleni elämäni uuden moton olevan "Laugh until you die", koska tuolloin lääkärit eivät pitkiä eliniän ennusteita lupailleet, enkä halunnut käyttää jäljellä olevaa aikaani mököttämiseen, vaan halusin nauttia siitä niin paljon, kuin ihminen vain suinkin voi.
Nyt terveydentilani parannuttua huomattavasti, aloin ajatella uudelleen silloin ilmoille heittämääni uutta mottoani. Minkä vuoksi hyväksyisin sen motokseni vain, jos aikani alkaisi käydä vähiin? Epäilenkö itse, etten jaksaisi nauraa ja olla positiivinen pidempään, kuin alle kymmenen vuotta?
Tein siis päätöksen. Hakkautin käteeni musteella omalla käsialallani tekstin "Laugh until you die" muistuttamaan siitä, mitä olen päättänyt, ja helpottamaan päätöksestäni kiinni pitämistä. Samalla teksti muistuttaa siitä, että kaikki tämä päättyy aikanaan ja siitä, mitä varmasti on jäljellä, kuuluu ottaa ilo irti ja nauttia!
 Tämä päätös ei saa unohtua milloinkaan. (paitsi luonnollisesti niinä mustina väripilkkuhetkinä)

     
Oma käsiala kuvastaa tekstin omakohtaisuutta täydellisesti.














Ei kommentteja:

Lähetä kommentti