perjantai 2. marraskuuta 2012

Vain tarpeeksi harmia, ei liikaa.

Joskus on niitä päiviä, että maailmankaikkeus tuntuu irvistävän ruminta ilmettään suoraan sinulle.
Tänään oli mun osalta juurikin tuollainen päivä. Kaikki, missä normaalisti olen hyvä, takkusi tänään pahemmin kuin mun hiukset ilman hoitoainetta.
Juuri tuossa mietin, että onneksi tänään ei ollut yhtäkään hiustenlaittoon tulevaa asiakasta, koska siinä hommassa normaalina päivänä pärjään paremmin kuin hyvin, niin tänään varmaan asiakas olisi poistunut tippa linssissä ja itse olisin saanut hävetä.
Biljardikin tuntui tökkivän ja pahasti. Vastahan mä edellispäivänä salilla pelailin satunnaisia yrttelijöitä vastaan ja keräilin pöytävuokrat muiden pusseista.



Silloin kun tuntuu, ettei mikään tahdo luistaa ja kaikki tökkii, tarjoaa kuitenkin elämä mitä hienoimpia asioita suoraan kotiovelle (kirjaimellisesti)
Tänään kotiin tullessani odotti kynnysmatolla normaalien ilmaisjakeluiden seassa pari kirjettä. Masentuneena niitä nostaessani ja ajatellessani kääntäväni esiin pari laskua entisen pinon jatkeeksi sainkin yllättyä positiivisesti.
Ensimmäinen kirje, jonka avasin, oli 50e seteli ja saatekirjeenä pari valokuvaa ja lappu, jossa luki, kuinka asiakas on nyt oppinut arvostamaan mun ammattitaitoa huomattuaan, minkälaisia yrittelijöitä alalla liikkuu ja halusi tästä hyvästä vielä muistaa mua maksamalla ylimääräisen 50e tippinä.
Seuraava kirje olikin sitten jo jotain ihan muuta:

"Hei

Ymmärrän tämän kirjeen hämmentävän sua, koska en aio kertoa omaa henkilöllisyyttäni.
Olen kuitenkin jo pitkään kokenut pakottavaa tarvetta saada kertoa sulle tunteistani, enkä ole uskaltanut sitä suoraan sanoa pelätessäni sun reaktion olevan kielteinen ja hyvin väliemme kärsivän.
Olen katsellut sua pitdempään jo enemmän kuin kaverina, mutta et vaan tunnu sitä huomaavan, vaikka paljonkin aikaa olemme viettäneet yhdessä.
Tunnen sut sen verran hyvin, että voin sanoa rakastavani sua.
Sun ulkonäkö on suoraan se, mitä olen pikkupojasta asti kuvitellut elämäni naisen olevan ja luonteeseesi ennen kaikkea olen tässä ajan kanssa rakastunut niin, etten haluaisi sua ikinä menettää.
Kun vaan uskaltaisin kertoa sen sulle kasvotusten, mutta toistaiseksi sun reagointi pelottaa liikaa.

Rakastan sua."

 Kuinka ihana se ajatuksena voikaan olla, mutta kuinka vaikeeta se todellisuudessa on, kun alkaa epäillä ihmisiä ja varsinkin kohta "vaikka paljonkin aikaa olemme viettäneet yhdessä." Sai niska karvat pystyyn.
Kukahan mahtaa olla kyseessä ja minkä takia mä olen niin pelottava, ettei mulle uskalla suoraan puhua?


Tällaista kutinaa tarvitsisi jokaiseen päivään. Silloin kun itse ei edes onnistu itseään rakastamaan, ei sillä oikeastaan ole edes väliä, kuka se rakastaja on. Hyvältä tuntuu ajatella jonkun ajattelevan mua lämmöllä.

1 kommentti:

  1. Hei Taru, sun blogia on ihan hirveen kiva lukea! Kaikissa postauksissa sulla on positiivista ja muutenkin hymy nousee huulille sun tekstiä lukiessa :)

    VastaaPoista