Yksi kyynel yksinäisyydelle

 

Joulu on yhdessäolon ja rakauden aika. Jouluna kuuluu olla läheistensä kanssa ja osoittaa välittävänsä.
"Jotta ei kenenkään tarvitsisi viettää joulua yksin.." -lause kaikuu päässäni. En saa yhdistettyä sitä mihinkään konkreettiseen yhteyteen. Muistan vain kuulleeni sen jossain yhteydessä useamman kerran.

Muistan joskus kymmenisen vuotta sitten itkeneeni niiden ihmisten puolesta, jotka joulun yksin joutuivat viettämään.
Googlettamalla hakusanoilla "yksinäisen joulu" löydän paljon keskustelupalsta avauksia, joissa joku valittelee yksinäisyyttään oltuaan päivän ajan sukunsa seurassa ja vierailtuaan ystävillään, jonka jälkeen on pari tuntia istunut kotona suklaarasian kanssa. *hmph*
Näiden keskustelupalstojen lisäksi hakutuloksiin mahtuu pari artikkelia siitä, kuinka yksinäinen joulu voi olla nauttimista. En kykene edes lukemaan niiden ensimmäisiä rivejä ilman kyynelten kohoamista kyynelkanavia pitkin. Päätän lopettaa ennen silmien kostumista ja kovetan itseni.













 Vanhempieni luokse en jouluksi mennyt äitini, pikkuveljeni ja mummoni lähdettyä koiran kanssa matkailuautolla pohjoiseen. Isällä oli vielä aattoaamuna töitä, emmekä oikeastaan ole edes niin läheisiä, että hänen kanssaan jouluni viettäisin.
Siskohan muutti jo aikaa sitten Ouluun.



Aamulla heräsin kahdeksalta ottaakseni kinkun uunista ja lenkittääkseni koirani. Sen jälkeen parin tunnin pikatorkut aamupäivästä ja loppu ajan olen odotellut jonkun ottavan yhteyttä.
Monet suunnitelmat tänä jouluna kaatuivat siihen, etten voinut ottaa koiria mukaani, tai jättää yksin yöksi kotiin. Kaipasin naurua ja iloisia ihmisiä ympärilleni, mutta päädyin istumaan kotisohvalle koko päiväksi omaan seuraani.




Näin kului elämäni ensimmäinen jouluaatto ilman perhettä. Vielä iltaa on jäljellä, mutta jokainen pienikin ajatus ja toive seurasta on karissut jo aikaa sitten kuvioista.







Olen viimeisen viiden vuoden aikana ollut se ihminen, jolla on puhelimessaan useampi numero, johon soittaa seuraa kaivatessani. Suunnitelmia on ollut niin pitkälle, kuin aakkosia riittää. Joka hetki olen voinut luottaa jonkun lähtevän kahville tai elokuviin kanssani sille tuulelle sattuessani. Tänään kuitenkin 12ta tunnin sohvalla istumisen jälkeen itkin yhden kyyneleen yksinäisyydelle.
Rakastan saada aikaa miettimiselle ja omien asioideni järjestelylle omassa päässäni. Tänään se pää vain tuntuu hokevan kaiken positiivisen sijasta: "Olet yksin, olet yksin, olet yksin..."


Taidan pelätä oman pääni sisälle joutumista. Rakastan olla ihmishälinässä. Parasta elämässäni ovat stand upin parissa vietetyt illat ja jokainen biljardisalilla vietetty tunti, jossa saan keskittyä vain ja ainoastaan lajiin ja sen ympärillä pyörivien ihmisten kanssa jutteluun. Niissä ympäristöissä olen saanut lähiaikoina kuulla monesti  lauseen "Sulla on kyllä tosi ihanat hymykuopat!". Niissä tilanteissa koen pystyväni hengittämään, mutta liian monta tuntia omassa seurassani saa hymyni hyytymään. Pikku ahdistus hiipii mieleen ja ei meinaa kadota kulumallakaan.

Tiedän monen ihmisen kysyvän tapaninpäivänä kysymyksen: "Kuinkas sun joulu meni?". Tuohon kysymykseen vastaan todennäköisesti leveä hymy naamalla nauttineeni ihanasta rauhallisuudesta ja kynttilän valosta. Mieleni tosin tekisi vastata rehellisesti ja totuudenmukaisesti jouluni olleen yksi elämäni surullisimmista hetkistä. Ei ole ollut joulukoristeita, eikä lahjoja avattavaksi. Jouluruokaa kyllä on jääkaappi pullollaan ja hyvältähän se maistuu, mutta ei sitä joulumieltä vain siitä huolimatta tunnu löytyvän. Silti en sitä vastausta halua antaa ihmisille, jotka pitävät minua aina hymyilevänä yleispositiivisena tyttönä, jolle on helppoa tulla puhumaan pelotta siitä, että joutuisi oikeasti syvälliseen alankoon keskustelussa. Se tuntuu olevan ihmisille tärkeää. Se että on joku, joka saa hymyilemään toiset, vaikka itsellään olisi mielessä vaikka kuinka synkkiä asioita. Tykkäänhän minä se ihminen olla, mutta joskus toivoo jonkun vaan kysyvän uudelleen ensimmäisen vastauksen saatuaan, että "Niin kuinkas se joulu sit ihan OIKEESTI sulla meni?".




Mutta olipahan ensimmäinen joulu, jolloin en joutunut yhteenkään sanaharkkaan kenenkään kanssa.
En joutunut sovittamaan aikataulujani kenenkään muun kanssa.
Tai miettimään, kuka saa syödä viimeisen zabaglione-konvehdin.




Halatkaa jokaista ihmistä, joka on teidän seuranne valinnut tänä jouluna ajanvietokseen. Kertokaa välittävänne ja olkaa onnellisia. Älkääkä olko niin tyhmiä, kuin minä silloin kymenisen vuotta sitten. Älkää itkekö kyyneltäkään meidän yksinäisten puolesta. Ei meidän molempien kannata mieltämme pahoittaa. Muuten joudun itkemään kyyneleen teidän onnellisten puolesta, jotka pahoitatte mielenne ilman mitään omakohtaista syytä.