Hei muistatteko?? Mä oon täällä!!! o/

Asteikolla 1-10 mua vituttaa nyt sen 11,5 verran. Se riittä siihen, että päätin olla pitämättä mitään yhteyttä kehenkään perheeni ulkopuolelta, ellei muhun päin oteta ensin yhteyttä.


Tajuatteko te pellet, jotka väitätte olevanne mun ystäviä tai läheisiä kavereita, että mä en oo ainoo yhteydenpitovelvollinen?

Jos te kiskasette jotain pikku hernettä nokkaanne siitä, etten mä oo pahimmalla masennusjaksollani jaksanu ja muistanu soittaa, niin koittakaapa ajatella, että ihmissuhteiden (oli ne sitten kaveri-, ystävä- tai parisuhteita) kuuluis toimia molempiin suuntiin. Ei niin, että vain toinen osapuoli on yhteydenpitovelvollinen. Varsinkin muutaman viikon paskan olon jälkeen kaipais sitä, että joku vaikka laittas vaan viestiä, että mites menee?

Joillekin oon jo pitkään koittanut soittaa ja sopia, millon ehdittäis nähdä vaikka vaan kahvikupillisen verran, mutta niin kovasti on aina kiirettä, ettei ehdi. Joka kerta kun soitan, on nää ihmiset töissä, tai jonkun muun kaverin kanssa liikenteessä. Fakta vaan on se, että helpommalla saa ajan Kangasalla kunnalliseen hammaslääkäriin, kun parille ihmiselle, joita tosissaan haluisin nähdä aina välillä. Ja jos joskus saadaan sovittua aikaa, niin jotain yllättäväähän siihen päälle tulee..

Muutama ihminen taas sitten lukeutuu puolestaan siihen ryhmään, jotka ei koskaan soita. Jälkikäteen sitten valitetaan mulle, kun soitan aina väärään aikaan. Millon toinen on töissä, tai jonkun muun seurassa. Yleensä nää ihmiset sanoo koittavansa järkätä aikaa, mutta varmasti sen puolisen vuotta saisin odotella, jos vaan jäisin oottaan, millon sitä aika heiltä löytyy.

Selasin tossa puhelimeni yhteystietoja läpi ja keksin vaan kolme kaveria, joille voisin soittaa. Toinen niistä lähti muutama tunti sitten mun luota takasin Porin suunnalle ja toinen todennäkösesti nukuttaa kahta pientä poikaansa. Kolmanteen ei tietenkään saa minkään näköstä yhteyttä..

Päädyin sit yksikseni sohvalle tuijotteleen kattoo ja miettiin, mitä vitun järkee tässä elämässä ylipäätään on.

Puhelimestani aloin katella viestejä ja puheluita. Ei sieltä löytynyt kun pari kolme nimee, joiden kanssa tulee pidettyä yhteyttä säännöllisesti ja näistäkin nimistä vaan yks on sellanen, joka ite oma-aloitteisesti laittaa viestiä tai soittaa.



Pitäkää tunkkinne, jos ei mun seura kelpaa enää.



On vaan vähän yksinäinen olo.


(Poikkespa pikkusen muuten tän blogin linjasta, mutta nyt oli vaan pakko avautua ja tää ei ois millään mahtunut FB statukseen...)


 

Haaveet kaatuu, niitä nostaa en halua

Tiedättekö, kun joskus haluaa jotain oikein kovasti ja itkee ja tappelee saavuttaakseen sen, mistä unelmoi. Silloin tulee keksittyä kaikki mahdolliset kiertotiet ja sivuväylät saavuttaa tuo tavoite.
Tajusin viimeyönä katsottuani ensin kahden edeltävän keuhkokuumeesta kärsityn päivän aikana pitkälle toistakymmentä elokuvaa, etten haluakaan olla näyttelijä.
Haave, jota mä oon aina pitänyt kaikkein tärkeimpänä ja tavoitelluimpana asiana elämässäni. Tajusin, minkä takia olen sitä halunnut ja miksi siihen pyrkinyt ja yhtäkkiä koko haave tuntuikin pienen tytön prinsessaleikeiltä.
Näyttelijäntyö.
Olen kokeillut lavalla useampaa tapaa olla. Niin perinteistä teatterinäyttelemistä, kuin stad up komiikkaa. Eivät ne kuitenkaan ole sitä, mitä unelmani on ollut. Unelmaani on ollut elokuvanäytteleminen. Elokuvaa katsellessa näen näyttelijän ja kuvittelen ajatukset hänen päässään, enkä roolihahmoa ihmisenä, joka olisi todellinen. Se todellinen ihminen sen roolihahmon kuuluisi olla katsojan silmissä.
Taisin kuitenkin päästää irti tästä unelmasta. Älkää käsittäkö väärin! Edelleen, jos työskentely tuolle alalle jotain kautta näyttää mahdolliselta realistisesti ajateltuna, menen varmasti pää kolmantena jalkana. En vain enää jaksa jahdata tuota unelmaa tyhmän päättäväisesti jokaista lahoa porrasta käyttäen.

Halusin olla näyttelijä
Elää juonen käänteissä
Jahdata "happily ever afteria"
Kunnes tajusin, ettei se ole elämää
Vaan jonkun kirjoittamaa sanahelinää
Ei oikeaa elämää voi sepittää
Ei juonen käänteitä ennalta kehittää
Voit sä toki elämää esittää
Ei se vaan johda lopulta mihinkään
Töistä pitäis päivittäin arkeen palata
Ja se olis sit sitä tuttua samaa harmaata
Ei lentokoneiden jahtaamista
Tai lopussa nörtin ja suositun rakastumista
Se on vain jonkun toisen hölmön unelmaa
Joka elää omissa haavekuvissaan
Rakentelee pilvilinnojaan
Koettaen saada prinssin rakastumaan
Ei elämässä ole taustamusiikkia
Ei lopputekstejä tai tunnuksia
Ei takaumia tai hidastuksia
Oikeaa elämää ei voi kelata
Takaisin hyviin hetkiin palata
Niissä pehmeästi kellua
Ja kaikki ikävä vain ohi kelata
Täytyy elää jokainen piiru
Piirtää veteen sen katoava viiru
Sen pysyvyys on olematon
Ei vedenpinta silti ole koskematon
Joku sen nähnyt muistaa sen
Jokaisen pienen hennon väreen
Ei elämäsi luo mereen myrskyjä
Jää vain veden pinta mykistyvä
Joskus usvaverho peittää veden
Kadottaa sen tumman suolaisen syvyyden
Jää jäljelle pieni ontto ihminen
joka on kadottanut sielun yhteyden

Kadottanut oman sydämen
Maailmaan mielikuvitus tarinoiden

Kahden vaiheilla

Nyt voisi sanoa lääkityksen olevan kohdallaan. Kaikki pahimmat masennuskaudet ja ylitsepursuavat superihmis-vaiheet ovat toivottavasti historiaa. Lääkärin mukaan tasaista ihmistä musta ei tulla koskaan saamaan muulla, kuin lobotomialla persoonani vuoksi, mutta itkuja aiheuttavat ääripäät voidaan karsia pois. Kaksisuuntainen mielialahäiriö siis ollaan kukistettu.

Kaiken maailman testejä sitä joutukin ihminen täytteleen ja vastaileen, ennen kuin täysi mielentilatutkimus saatiin valmiiksi ja todettiin ainoa päässä oleva vikani. Noissa testeissä kyseltiin mitä erikoisimpia
kysymyksiä, kuten koenko seksuaalista vetoa abstrakteihin veistoksiin. Tovin mietittyäni sain kaikkiin tämän osa-alueisiin vastattua rehellisen "ei". Sitten tuli osa-alue odotukset, jossa odotti kaikkein vaikein kysymys.
"Unelmoitko löytäväsi unelmien puolison vielä jonain päivänä?" Ja ihan vain muistuttaakseni edelleen ollaksesi 'terve' piti vastata jokaiseen kysymykseen "ei".  Kysymys siis ei ollut odotatko löytäväsi.. vaan unelmoitko. Tästähän voimme tehdä päätelmän, jonka mukaan unelmoiva ihminen ei ole terve.
Vastasin kyselyyn tuhahtaen jo tutuksi tulleen ein silmissä pieni kapina kiiluen.

Eilen kotiuduttuani otin vihkon ja kynän ja rustasin pienen katkeran runon asian kunniaksi:


Täydellinen rakkaus on vain mielirairaus

Prinsessasatu on vain mielenhäiriö
Älkää siis siitä enää kärsikö!
Ei ole olemassa unelmien prinssiä
Ei onnen kukkuloille oikotietä tai hissiä
On käveltävä loputtomat kiviset portaat
Ylhäällä yksin olutpullon korkkaat
Katsot huipulta kyynistä maailmaa
Päättäen tehdä siitä jotakin parempaa
Keksit koneen, joka tuottaa pilviä
Oman elämäsi vakaita kulmakiviä
Lintujen siivet unen läpi kuulet
Ovat siis tyyntyneet myrskytuulet
Horisontista nousee kaunis aurinko
Alkaa pilvilinnasi olla valmis jo
Sen ympärille ei tule vallihautaa
Sehän pelottaa tulijat jo kaukaa
Unelmien prinssisi ei perille pääsis
Saattaisivat peruuntua prinsessahääsi
Alttari on jo valmiiksi koristeltu
Vaik ei vielä ole ketään kosiskeltu
Byrokratia koettaa unelmat tappaa
Ilmankos se sinua niin puistattaa
Kuulet lähestyvien kavioiden kopinat

Tulevat prinssit komeat allaan ratsut valkeat
Sen parhaan annat viedä itses auringon laskuun
Saa silmäsi onnen kyynelistä kastuun!

Ja kyllä! Unelmoin edelleen unelmien prinssistä ja lottovoitosta, mutta tiedän pystyväni elämään ilman kumpaakin.


 

Aattoyönä keinumassa

Illalla koiran kävelytyksen jälkeen menin istuskeleen leikkipuistoon ja mietiskeleen sitä kaikkee, mitä joulu on mulle aikasemmin ollut ja sitä, mitä se on mulle nyt.
Halusin olla siinä vaan ihan rauhassa ja katella ikkunoista ihmisten jouluhössötystä ja tohinaa, kun ne koristeli kuusia ja siivos viimesiä vetoja ennen isoo ja ihmeellistä päivää, kun lapset on onnellisimmillaan ja vanhemmilla hellittä vuoden isoin stressi. Musta joulu ei oo tänä vuonna tuntunut yhtään joululta. Oon koittanut kuunnella joululauluja ja katella joulu elokuvia. Oon kulkenut kaupoilla, jos ihmisten joulumieli tarttus muhunkin, mutta ei. Se vaan on ja pysyy kaikana mun luota. Joulusiivouksellekin haistatin pitkät ja nyt istuskelen koirani kanssa keskenäni kotona kirjottelemassa runoja kaikesta mieleen tulleesta.
Siinä puistossa keinussa istuessa huomasin puistotiellä seisovan jonkun ja miettivän selkeesti, tulisko mun luo vai ei. Lopulta se tuli siihen viereen. Ihan tuntematon ihminen. Toivotti ensin hyvää joulua ja kysy, miks mä siellä yksin istun. En mä osannut vastata siihen mitään.. Rapsutin vaan Tindraa ja tuijottelin hölmistyneenä sen miehen housunlahkeita.  Loppuviimeks se istu siihen viereiseen keinuun ja koitti alkaa jutteleen niitä näitä. Mua lähinnä vaan ärsytti se, etten saanut olla siinä rauhassa. Toisaalta mua taas ihmetytti se, miks joku ventovieras näki vaivaa niin paljon, että jäi siihen jutteleen. Sano vaimonsa odottavan jo häntä kotiin, kun piti vaan kaverille nopeesti viedä joululahja.. Se alko ihmetellä, etten reagoinut mitenkään sen jutteluihin ja yhtäkkiä se vaan halas mua ja sano menevänsä nukkuun.
Pienen hetken päästä mä havahduin siihen, että sora rapisi siinä ja joku istu taas viereiseen keinuun. Sehän se oli. Se sama mies tuli ja sano, että sen oli pakko tulla kattoon, etten mä siihen koko yöks jää istuun yksin.
Ihmetteli siinä, miks mä istun siinä keinussa yksin ja kyseli onko mulla kaikki ok. Varmisti, etten oo sille vihanen mistään. Kielsin olevani vihanen kellekään. Tarvittin vaan aikaa miettiä asioita, kun tuntuu pikkusen pahalta tällä hetkellä.
Kovasti se ihmetteli mikä niin pahalta tuntuu. Erehdyin sille sit kertoon tajunneeni tänään, että tietämättäni työnnän ihmisiä pois mun luota, etten aiheuttas niille mielipahaa.
Kerroin, että mulla todettiin kakssuuntanen mielialahiriö. Saatan tänään olla ilonen kun pikkulintu viljapellossa, mutta seuraavana päivänä maani myynyt ja rahani juonut. En halua päästää ketään uutta ihmistä lähelleni siitä syystä, etten sit masennusjaksollani satuttas niitä. Loppuviimeks taas tajusin pohjalla olevan oma itsekäs ajatus ja pelko siitä, että saattasin satuttaa sillä itteeni. Jos joku musta enemmänkin tykkäis ja kaikki olis hyvin ja sit ensimmäisen masennusjakson tullessa se ihminen huomasikin, ettei jaksakaan olla mun tukena, ja tajuis olevan liian raskasta elää mun kanssa.. Sit jos se siinä vaiheessa jättäis mut. En mä enää sellasta kestäs. Se hajottaa päätä enemmän, kun mikään muu, eikä mun pää oo mikään ehjin mahdollinen nytkään.
Yhtäkkiä se menikin hiljaseks. Ei enää vastannut mitään. Mä nousin keinusta lähteekseni, mutta vilkasin taakseni ja siihen se jäi istuun. Jäi kylmään keinuun miettiin, mitä olin just sanonut. Komensin sitä mennä kotiinsa, kun sillä on siellä ihmisiä jotka sitä odottaa joko nukkuun viereensä tai peitteleen.
Otin ite Tindran ja painelin suorinta tietä kotiovelle ja vielä kotioveltakin näin sen edelleen istuvan siellä kaukana puistossa siinä mun viereisessä keinussa takinliepeet maata hipoen. Siinä se varmaan mietti, että elämää voi näköjään elää eritavallakin, kun mihin hän oli tottunut.

Tälläsen tiivistelmän mä tästä tän iltasesta kirjottelin, kun aloin oikein miettiin:



Mä yöllä salaa menin lähi puistoon keinumaan
Siinä toivoin, että yksin pitkään olla saan
Iltakävelylläsi satuit mun ohi kulkemaan
Hetken siinä mietit, mutta tulit juttelemaan
Vaikka kuinka yritit istuin siinä hiljaa vaan
En pystynyt mä muuta, kuin maahan tuijottaan
Mä pitkään hiljaa olin, sä jaksoit odottaa
Vakavana mua katsoit ja tulit lopulta halaamaan
Jonka jälkeen lähdit vaimosi viereen nukkumaan
Mä jäin siihen ajatuksissani koiraa rapsuttaan
Kohta askeleet läheni alkoi hiekka rapisemaan
Jonkun sinä kerroit saaneen sinut palaamaan
Tulit kai katsomaan, minun menneen  kotiin nukkumaan
Vaan eipä yksinäisen kiire kotiin ollutkaan
Hällä koiransa kun oli jo siinä mukanaan
Ei jäänyt tyhjään kotiin häntä kukaan odottamaan
Sä huomasit sen palatessasi viereeni istumaan
Hetken katsoit mua hiljaa ja olit kummissaan
Kuinka valitsin seurakseni riippuvan renkaan
Mä kai tiesin hyvin syyni siihen valintaan
Sitä kun en voisi saada luotani pakenemaan
Se siinä tukenani olisi vaikka sattuisi masentamaan
Silloin kun en hymyilisi saati pystyisi nauramaan
On ihmisen luonto pyrkiä iloiseen seuraan
Nykyään harvoin olen sitä, enkä nyt ainakaan
Niin paljon surua mahtuu tähän maailmaan
Ja aika ajoin se kaikki pyrkii mulle kasaantumaan.
Mä tämän kaiken tiesin, enkä sulle pystynyt kertomaan
Kuinka loppujen lopuksi paljon se mua satuttaakaan
En uskalla enää päästää itseäni rakastumaan
Ennen pitkää se johtaa vakavaan tunnetapaturmaan
Se syöksyy päin seinää ja saa minut loukkaantumaan
En voi vaatia ketään tälläistä paskaa jaksamaan
Kun saatan yhtäkkiä vain lipsua masentumaan
Mä nousen ylös keinun jääden siihen heilumaan
Jokin pakottaa mut kääntymään ja taakseni katsomaan
Olet jäänyt siihen hölmistyneenä perääni tuijottamaan
Mä kehotan sua mennä sisään joulua juhlimaan
Otan koirani ja lähden kohti kotia taivaltamaan
Alkaa ajatuksissani kyyneleen poskille virtaamaan
Rauha minut täyttää  kun koti oven viimein auki saan
Kengät jalastani heitän ja menen sohvalle istumaan
Tulee koira sohvan luo jääden viereeni makaamaan
Alan ajatuksissani jotain elokuvaa tuijottamaan
Huokaan hiljaa mielessäni: kohta on joulu ohi taas.

Meillä on täällä kaksi kieltäytyjää!

Tiedättekö ajatuksen, kun joskus elokuvaa katsellessa tulee tunne, että onneksi tämä ei ole todellisuutta.
Tänään törmäsin ajatukseen, jossa koin eläneeni sen hetken aiemmin, mutta tajusin muutaman sekunnin myöhemmin nähneeni sen jossain elokuvassa. En muista elokuvan nimeä, tai osaa sitä sen paremmin kuvailla, mutta kyseessä oli kohtaus, jossa jokaiselle ihmiselle laitettiin jonkun näköinen tunniste ihoon. Ihmiset jonottivat merkittäväksi lapun kanssa, jossa oli heidän henkilötietonsa.
Joku kuitenkin jonossa päätti kieltäytyä kunniasta ja saman tien vartija alkoi viestiä radiopuhelimella "Kuuleeko FJ79. Meillä on täällä kieltäytyjä!" Paikalle juoksi tainnutuskaasun kanssa muutama henkilö ja hetken kuluttua "kieltäytyjä" heräsi kuulusteluhuoneesta.

Tänä aamuna heräsin tunnin myöhässä tajuamattani uuden kännykän piipityksen olevan herätyskello.
Ajattelin olla panostamatta ulkonäkööni, vaan sitasin hiukset ponihännälle ja silmälasit päähän piilolinssien sijasta. Meikit jäivät samaan pussiin itsetyytyväisyyteni kanssa.
Koululla luokkalaiset kertoivat tänään pidettävistä tietojärjestelmä kuvauksista. Siinä sitten istun tuijottaen tyhjää seinää ja ilmoitan kieltäytyväni. Opettaja toteaa, ettei sellaista mahdollisuutta ole.

Hetken kuluttua jonotamme kirjoittamaan tunniste paperia, johon tulee nimi ja luokkatunnus. Lapun kanssa meitä ohjataan yksitellen istumaan koulun käytävälle sijoitetulle korkealle jakkaralle läpeensä kyllästymeen media-assistentti opiskelijan kameran eteen. Tilanne oli kaiken kaikkiaan, kuin keksitysleirille marssitus tilaisuudesta, tai vankilaan marssittamisesta. Puuttui vain oranssit haalarit. Opiskelija nappaa kuvan yhden softbox valaisimen valovoimalla katsomatta kertaakaan kameraan. Lopputuloksesta ei tienyt kukaan, oliko silmät kinni, auki, vai kierossa, saati osuiko se pää nyt kuvan ylä- vai alareunaan.

Kuuntelimme kahden opettajan keskustelua, joista toinen oli hetkeä aiemmin kiiruhtanut paikalle äänessään pelon sekaista skuuppi-henkeä. Saatte varmasti päähänne mielikuvan tuosta olotilasta varmasti ajattelemalla teiniä, joka juoksee kertomaan luokkakavereilleen jonkun toisen opiskelijan heittäneen opettajaa mädällä tomaatilla.
Paikalle tulleen opettajan ja kuvausta valvovan opettajan keskustelun kulku oli suurin piirtein näin:
"Kuvittele! Meillä oli täällä tänään kaksi kieltäytyjää!"
"Eipä ole missään muualla ollut kieltäytyjiä, kuin tässä toimipisteessä.."

Katseemme kohtasivat oman ryhmänohjaajan kanssa ja molemmat naurahdimme huomaamatta. Ryhmänohjaajani puuttui edelliseen keskustelun toteamalla: "No itseasiassa.. taitaa mullakin tässä olla kaks kieltäytyjää.."

Se pysähtynyt hetki siinä koulun käytävällä oli käsin tunnettavissa. Sekunneissa toinen meistä vietiin erilliseen huoneeseen. Ovi suljettiin perästä ja kysymykseenkään ei tullut mahdollisuus, että olisimme yhtä aikaa voineet mennä keskustelemaan asiasta.
Tilanne oli kuin suoraan elokuvista. Johtavaa valtaa kritisoiva yksilö viedään koppiin, josta hän joko palaa alistettuna, myöntyneenä zombiena, tai hän ei palaa ollenkaan.
Huoneesta tultuaan luokkatoverini kertoi kuvausten olevan jollakin tavoin liitännäisiä koulun turvallisuuteen. Ellemme suostu kuviin, olemme koululle turvallisuusuhka. Häntä jopa uhattiin sillä, ettei hän tule valmistumaan tästä oppilaitoksesta, ellei hän suostu kuvattavaksi.

Missään vaiheessa kysymyksistä huolimatta emme saaneet tietää, mihin kaikkialle kyseisiä kuvia tultaisiin käyttämään. Jotain ympäripyöreää mumistiin henkilökorteista työharjoitteluun. Ilman korttia ei kuulemma tänä vuonna kenelläkään ole asiaa yrityksiin.
Soitin tietenkin tästä pikkuveljelleni, hän kun tällä hetkellä on suorittamassa työharjoittelua yrityksessä, eikä ennen harjoittelun alkua ehtinyt kyseisessä kuvauksessa käydä, eikä näin ollen omista Tredun henkilökorttia.

Herää vain kysymys, miksi emme saa tietää, missä valokuviamme käytetään?
Miksi meille ei voida tai osata perustella tämän paremmin kuvaustarvetta?
Mihin jäi yksityisyydensuoja?
Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Ehdotimme myös, että toimittaisimme passikuvamme koulun käyttöön. Tämä järjestely ei käynyt. Kuva tuli ehdottomasti olla otettu tuossa kyseisessä penkissä koulun käytävällä, kaikkien mahdollisten vialla olevan olosuhteiden vallitessa.

Ilman tätä kuvaa emme siis voi valmistua koulusta. Valmistumiseen edellyttävät kohdat opintosuunnitelmassa eivät anna vihiäkään valokuvattavana olemisesta. Minkään kurssin alla ei lue moista pakotetta.

Mitähän seuraavaksi? Sormenjäljet ja DNA tunnisteet?
Samanlaisia tarinoita on levinnyt tänään ympäri internettiä. Näissä tarinoisaa aiempinä vuosina opiskelijoille on sanottu olevan laitonta pakottaa ketään tämän kalaisiin kuviin. Mikähän laki tätä vuotta varten on muutettu, jotta nyt on oikeus marssittaa pidätyskuviin vastentahtoisia täysi-ikäisiä ihmisiä.
Siis byrokratiaa ja laittomia uhkauksia.

Kuvausten jälkeen tilanteesta tuohtuneena marssimme koulun ruokalaan, koska niinhän sitä sanotaan, että hyvä ruoka, parempi mieli.
Lapoin lautaselleni salaattia jääden tuijottamaan sitä kasaa epäuskoinen hymy huulillani. KYLLÄ. Tänään voi vielä joku asia mennä pieleeen. Pääsin käyttämään kuuluisaa lausetta: "Keittäjä, salaatissani on kärpänen!"
Sillä lautasellani komeili jalat eri ilmansuuntiin vinksottaen siivet levällään oleva kärpäsen raato.

Missä nyt oli se byrokratia ja EU, joka kieltäisi tämän tasoisen ruoan tarjoilun??


Oletteko mahdollisesti nähneet elokuvan W.A.L.L.E.? Älkää taistelko hallitsevaa automatiikkaa vastaan, vaan alistukaa kiltisti.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta miten minä voin vaikuttaa kaikkiin?

Olen alkanut miettimään, mitä haluan elämälläni tehdä. Nyt en tarkoita, haluanko olla Parturi-Kampaaja, tai Stand Up -koomikko. Ei. Nyt tarkoitan miettineeni ihan oikeasti tovin tänään, mikä on minulle tässä maailmassa kaikkein kiinnostavinta.
Huomasin olevani enemmän kuin kiinnostunut ihmisten ajatusten ohjaamisesta. Siitä, mikä saa ihmiset ajattelemaan asioita tietyllä tavalla ja mikä saa ihmisen tuntemaan jonkin tunteen.
Rakastan nähdä reaktioita. Yleensä toivon saavani ihmiset nauramaan, mutta rakastan myös nähdä reaktion, joka on päinvastainen. jos kerron jonkin traagisen tapahtuman elämästäni. Ihmisten silmissä tapahtuva muutos sen kerronnan aikana.. Korvaamatonta. Jos saan toisen ihmisen itkemään empatiasta, tai nauramaan aidosti olen onneni kukkuloilla. Sain aikaan reaktion.

Jos tuon kaiken saa vielä tehtyä salassa niin, ettei kyseinen ihminen itse tajua tulleensa vaikutetuksi, on se vielä arvokkaampaa.
Parhaita tässä työssä ovat hyvät elokuvat. Loistavimpina esimerkkeinä elokuvat Inception ja Now you see mee. Hetken aikaa luulet tietäväsi, mitä tapahtuu ja luulet saaneesi juonen käänteen ajatuksiisi ennen sen paljastamista. Ajattelet olleesi ainoa, joka sen on keksinyt. Hetken päästä kuitenkin ohjaaja nauraa sinulle tuodessaan ruudulle ratkaisun, joka onkin aivan eri, kuin kuvittelit. Elokuva on saanut sinut luulemaan jotakin, mitä halusi sinun luulevan. Todellista määränpäätä ei anneta missään vaiheessa vinkilläkään esille. Sitä on mahdotonta koetta selvittää, ennen naruista vetelijän armeliasta pikku vinkkiä, josta vyyhti lähtee purkautumaan.

Mitkä siis olisivat asioita, joilla itse pystyisin vaikuttamaan ihmisiin. En tarkoita vaikuttamisella sitä, mitä jotkut tarkoittavat. En sitä, että haluan saada ihmiset kierrättämään, tai äänestämään vaaleissa. haluan luoda tunteita.
Samalla, kun tänä iltana istuin elokuvateatterissa ja näin valkokankaalla tilanteen, jossa neljä ihmistä seisoi haltioituneen 10 000 päisen yleisön edessä tyhjällä lavalla..Järjetön kaipuu sinne tuli päälle.
Haluan saada suuren väkimassan reagoimaan samaan aikaan samalla tavalla ja ajattelemaan samoin.
Haluan seistä tuhansien ihmisten edessä ja tehdä jotain suurta. Tai vaikka en tekisikään itse mitään suurta... haluan saada ne ihmiset tuntemaan.

Haluan nähdä ihmisten tuntevan.

Oikeastaan olen kateellinen. Olen kateellinen niille kaikille, jotka pääsevät osallisiksi jonkin elämyksen tuottamisesta. Niille, jotka saavat nähdä päivästä päivään niitä ihmetyksestä ymmyrkäisiä silmiä ja hämmästyksestä hymyyn vääntyneitä naamoja. Olen kateellinen niille, jotka saavat päivä päivältä toiset nauramaan, tai itkemään ja elättävät itsensä sillä.

Olen kateellinen kaikille näyttelijöille, koomikoille, ohjaajille, sirkuslaisille, elokuvateatterin työntekijöille, huvipuistotyöntekijöille.. Hetki. Enhän voi olla kateellinen itselleni?

Ehkä vain aloitan tämän elämysten tuottamisen tuolla Särkänniemessä. Voi olla, että joskus pääsen vielä tekemään sitä henkilökohtaisemmin ja suuremmin.

Jatkan siis vain arkivaikuttamistani, kunnes keksin väylän vaikuttaa ihmisiin konkreettisesti, suoraan ja vielä tienata sillä.
Voi kun olisin hyvä koomikko.


Samaan aikaan tätä tekstiä kirjoittaessani olen kuolemassa psyykkisen taakkani alle.
Haluan tehdä, ja teen. Teen liikaa ja kuormitan itseäni. Haluni luoda tunteita on ajanut minut pyörittämään projektia, jossa kannoin aivan liian suurta vuorta selässäni.
Särkänniemen kesätyöntekijöiden hyväntekeväisyyskalenteri kasvoi pienestä kädessä pyöriteltävästä kivestä suureksi kallioksi, jota en osannut hajoittaa pienempiiin paloihin, vaan väkisin koetin kantaa sen yksin harteillani.
vasta maahan kaatuminen auttoi minua ymmärtämään, etten pysty siihen yksin ja heitin koko vuoren hetkeksi muille. Muut onneksi koppasivat ja paloittelivat sen puolestani. Jopa kieltäytyivät antamasta tiettyjä osia takaisin minulle.

Veikkaan tässä virheessä taustalla olevan haluni aheuttaa tunteita. Halusin sanoa tehneeni kunnolla töitä TAYS:in syöpääsairastavien lasten eteen. En ollut valmis jakamaan tekemistä muille. Samoin, kuin olen huono jakamaan murheitani muille. Tuppaan kantamaan niitä sisälläni ja kasvattamaan niihin kerrostumia niin paljon, että lopulta ne lyövät aina maahan. Vasta siinä vaiheessa, kun joku ne väkisin keräilee minulta, luovun niistä ja huomaan oloni helpottuvan.
En vaan halua kuormittaa muita omilla murheillani ja ongelmillani. Kuvittelen omien ongelmieni olevan muillekin yhtä raskaita kantaa. Itsekästä.

Jatkuva itseni burn outtiin ajaminen ei ole fiksua. Pelkään omaa itseäni eniten. Tarvitsen jonkun kertomaan, missä menee jaksamiseni raja, koska en sitä itse tunnista. Jonkun, joka saa minut oikeasti uskomaan, että alkaa olla taas jaksamis varasto tyhjillään.

En haluaisi myöntää, mutta ymmärtääksenne teidän täytyy tietää. Oltuani auto-onnettomuudessa muutama päivä sitten, sain päähäni ajatuksen, jota halusin juosta pakoon ja lujaa.
Istuessani auton ratissa ojan pohjalla ja tuijottaessani eteen päin lasittunein silmin, oli ensimmäinen ajatukseni tämä: "miks mä en vaan voinut törmätä siihen urheiluautoon ja kuolla. Olis loppunut tää paine."
Samantien tuon ajatuksen jälkeen inhosin itseäni. Inhosin sitä, että halusin pois. Inhosin sitä, että ajoin itseni näin loppuun. Miksi en tunnista sitä jaksamisen rajaa ja osaa sanoa "ei".
Tuo ajatus on seurannut mua nyt muutaman päivän jo. Ajatus siitä, mitä jos auton ohjaus pettäisi kurvissa ja suistuisin päin puuta ja tämä kaikki loppuisi siihen.

En ole itsetuhoinen ja rakastan elämääni. Tarvitsen vain ihmisiä, jotka kertovat, että nyt riittää. Kertovat, etten ole huono ihminen, jos jätän jotain tekemättä. Kertovat arvostavansa minua, vaikka en tekisikään mitään heidän hyväkseen.

Erosin juuri muutamista vapaa-ajan aktiviteeteista, koska vaikka kuinka paljon tein ja käytin omaa aikaa, rahaa ja jaksamistani heidän hyväkseen, sain vain haukkuja ja kyseenalaistamisia vastaukseksi. Se, että sain vihdoin sanottua "Ei. Ei enää, kiitos!" virkisti ja sai ajattelemaan, etten jää mistään paitsi, vaikken aivan jokaisessa mahdollisessa toiminnassa pyörisikään hurrikaanin silmässä.


Raskasta tekstiä, mutta tällä hetkellä se on suoraa omaa elämääni. Raskasta.


Sanotaan, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta miten minä voisin vaikuttaa kaikkiin ilman, että se vaikuttaisi minuun näin raskaasti?

Kuvassa, vai kuvan takana

Katosiko kilojen mukana itsetyytyväisyys?

Seitsemän kiloa sitten perustin projektin, jonka on tarkoitus valmistua elokuun loppuun mennessä. Projekti on Särkänniemen kesätyöntekijöiden hyväntekeväisyyskalenteri.
Toiseen suuntaan selatessa tyttöjä, toiseen poikia. Ajattelin silloin perustaessani itsekin esiintyväni julkaistavissa kuvissa. Nyt seitsemän kilon jälkeen ajatukseni ovat vaihtaneet suuntaa radikaalisti.
Joka hetki, kun vaaka näyttää pienempää lukemaa, näyttää itsetuntomittarinikin pienempää lukemaa.
Näen edelleen peilistä sen Tarun, joka olin 3 vuotta sitten. Tarun +20 kiloa. Se Taru ei ole kaunista katsottavaa täysissä vaatteissa, saati ajatuskin hänestä pienissä, paljastavissa vaatteissa... Ygh!
Nyt prjektin aikana olen päässyt kuvaamaan todella kauniita kuvia kauniista naisista ja komeista miehistä. Valitettavasti olen alkanut verrata itseäni kameran linssin läpi katselemiini ihmisiin. Se kaikki, mihin olin tyytyväinen itsessäni, on nyt muisto jossain verhojen takana piilossa.



Vaikka muutos on todella iso ja pitäisi olla tyytyväinen, en silti osaa. vertailu kuvia katsellessani häpeän kroppaani jatkuvasti. Tänään kameran linssin väärällä puolella pitäisi kehdata olla vähissä vaatteissa.
Onneksi tukenani on rakas biljardikeppini ja kuvan vaikuttavaksi tekevä tekninen osaamiseni.
Voinhan aina kuvitella kuvaajan kuvaavan vain palloja. Mutta kuinkas sitten muistankaan hallita kroppaani, jotta se näyttäisi edes hieman siedettävältä?


Miten voi näin kovasti jännittää?
Aiemmin kekkuloin pienissä vaatteissa mennen tullen, mutta nyt uuden kroppani kanssa tuo ajatus nostaa punan kasvoilleni.
Lähiaikoina projektinani ollut "sinuiksi uuden minän kanssa" on toiminut aika huonolla menestyksellä. Paljastavissa vaatteissa käyskentely ja runsaat kehut ovat tuntuneet hyvältä, mutta silti ajatus siitä, että se ikuistettaisiin valokuvaan, jota vielä myytäisiin ihmisille...
Kovasti tässä harkitsen jonkun muun mimmin pyytämistä kyseiseen valokuvaan.