Kananmunana väärällä vuosisadalla?

Kananmunalla on pehmeä sisus, mutta kivikova kuori. Taidan silti olla sellainen puolikovaksi keitetty kananmuna, eli en täysin menettäisi kontrollia itsestäni, vaikka saisinkin itseni kuorittua.
 

Tänään olen pohtinut itseäni ja minuuttani enemmän, kun ikinä ennen ja olen yllättynyt siitä, kuinka paljon paria vuotta vajaa koko peruskoulun kestänyt koulukiusaaminen voi vaikuttaa yli parikymppiseen ihmisen. 
Kolmannelta luokalta ala-asteelta aina yläasteen kahdeksannelle luokalle asti jatkunut koulukiusaaminen tietyissä muodoissaan saattaa jättää sen ajatusmallin päähän pahimmassa tapauksessa koko loppu elämän ajaksi.

Minun päähäni jäänyt ajatusmalli vaikuttaa edelleen mm todella moniin ihmissuhteisiini. Olin 'normaali' peruskoululainen, joka ihastui aina vääriin poikiin katsellen vierestä luokan suosituimpien tyttöjen parveilua heidän ympärillään. Istuin kateellisena katsellen käytävien penkeillä ihastusteni hiuksilla leikitteleviä tyttöjä.
Aina silloin tällöin joku koulun suosituista pojista tuli naureskellen luokseni pyytäen elokuviin, kahville tai koulun jälkeen hengailemaan ala-asteen pihaan. Jos erehdyin luulemaan pyyntöä todelliseksi ja vastaamaan myöntävästi, hetken kuluttua nurkan takaa tuli koko lätkäjoukkue nauraen ja tönien luokseni kertomaan kuinka säälittävä olen luullessani jonkun niinkin suositun todella haluavan lähteä kanssani kahden viettämään aikaa. "Luulitko sä tosiaan sen olleen kiinnostunut SUSTA?" tuli tuttuakin tutummaksi lauseeksi noina vuosina. 

 

Nyt muututtuani ulkoisesti huomaamattani todella paljon huomaan ihmisten katsovan minua erilailla. Suurin osa hymyistä ei enää sisällä sitä sääliä tai ivaa, mitä ne ovat minulle sisältäneet tähän asti. Äitini ei enää tarvitse olla surullinen puolestani, kun itken kiusaamista pehmolelujani vasten tai lukittaudun huoneeseeni, vaikka kaverit pyytäisivät koulun jälkeen ulos viettämään aikaa.
Myönnän muuttuneeni myös sisältä. Olen kasvattanut kovan kuoren, jonka läpi näkeminen vaatii kokemuksia, joita en haluaisi kenellekään tapahtuneen. Siihen kuoreen on maalattu vieraillekin ihmisille vittuileva, nokkapystyssä kulkeva ja itserakas tyhmäkin teinityttö. Tarvitsen sen 'minän' viemään mua ulos ihmistenilmoille. Laittaahan useimmat meistä toppavaatteet suojaamaan pakkaselta. Itse laitan päälleni kananmunankuoren suojaamaan ihmisiltä. Pelkään edelleen jonkun tulevan nurkan takaa nauramaan "luulitko sä tosiaan.." -lauseen siivittämänä.

 

Tämän asian ymmärrettyäni olen alkanut pikkuhiljaa kuorimaan sitä muuria pois. Nyt uskon vahvistuneeni tarpeeksi ottamaan vastaan negatiivisetkin asiat ilman suojamuuria. Tosin eihän kiinanmuuriakaan päivässä rakennettu, eikä sitä päivässä purettaisi.

Nyt minun kuuluisi vain nauttia siitä, mitä olen tällä hetkellä ja mitä olen saavuttanut, ilman ajatusta siitä, että joku jossain vaiheessa juoksee nurkan takaa isolla porukalla nauramaan "luulitko oikeesti että..!"

Kaikki tämä vain tuntuu niin helpolta ajatella täällä kotona tietokoneen ääressä istuskellessa ja pohtiessa, tai koirien kanssa pitkällä lenkillä tihkusateessa, mutta kahvilassa istuessa sen miehen kanssa, jonka olet monen kuukauden ajan ajatellut ns. "painivan eri sarjassa", sarjaa korkeammalla, se ajatus kohta esille juoksevasta porukasta, tuntuu äärettömän vaikealta tukahduttaa.
"Entä, jos tämä kaikki onkin vain unta, tai taas ärettömän huono vitsi kanssaihmisiltä?"
Kuinka vaikeaa siinä vaiheessa on laskea suojamuuri ja antaa sen ihmisen tutustua todelliseen minääni? Se on äärettömän vaikeaa. Se on kai suorastaan mahdotonta. Kukaan ei vielä ole antanut tarpeeksi aikaa ja isoa osaa itsestään saadakseen minut olemaan muutakin, kuin (joudun tässä vaiheessa miettimään pitkään muutakin kuin... MITÄ?) sosiaalinen, aina iloinen ja pinnallisista asioista tyhjänpäiväisiä höpöttelevä teinityttö. Helpompihan se on puhua muista, kuin itsestän. Kyllä, olen siis useimmassa seurassa pinnallinen ja 'hölmö', etteivät oikeat ajatukseni paljastuisi, koska ne saattavat olla kuulijan mielestä vääriä.

Monesti naurunalaiseksi päätyminen on saanut minut tarvitsemaan niitä nauruja. En kuitenkaan halua joutua naurunalaiseksi hallitsemattomasti, vaan omilla ehdoillani. Niistä asioista, joita olen valmis paljastamaan kaikille. Siitä syystä koen päätyneeni myös stand up-lavoille. Siellä olen se itselleni tuttu Taru, jolle kaikki nauravat, mutta nyt olen itse se, joka naruista vetelee.

Siis Katkeruus.. Niin säälittävän suloiselta kun se kuulostaakin, mutta olen oppinut nauttimaan itselleni nauramisesta. Olen siis vahvempi.

Eniten kiusaamisessa olen kuitenkin huolissani siitä, että sitä tapahtuu aikuisten ihmisten keskuudessa, jotka varsin hyvin saattavat vaikkapa omien lastensa kautta tietää, kuinka raadollista kiusaaminen on. Se isä tai äiti, joka kotona kuuntelee 13 vuotiaan tyttärensä itkua lukitun oven takaa sydänlihas verellä, saattaa mennä seuraavana päivänä työpaikalleen ja nauraa Kakelle, joka kiireessään juoksee tulikuuma kahvi kädessään eriväriset sukat jalassaan toimiston lasiovea päin ja murtaa nenänsä. Tämä sen takia, koska Kake änkyttää pitäessään uutuustuote-esittelyä firman johdolle. Tai nälvii Ritvaa, joka vaan sattuu olemaan vähän "säälittävä". Ritvaapa saatetaan olla kiusattu koko peruskoulu, lukio, amis ja vielä parhaillaan yliopisto tai ammattikorkea ajan. Kuinkahan paljon mahtaa Ritvalla olla omanarvontuntoa jälkellä?

 

Omien kokemusteni perusteella omanarvontunto on se, joka ensimmäisenä laskee. Itselläni otti kahdeksannelta luokalta kolmanteen amikseen asti saada se kuntoon. Ja hienosti edelleen näytän itselleni valehtelevan. Eihän se kunnossa edelleenkään ole.
Minulla on vielä vahvaksi kasvaminen enemmän kesken, kun olen luullutkaan, mutta minusta tulee vielä vahvempi, kuin kenestäkään niistä pelleistä, jotka minua on vaivautuneet kiusaamaan! ♥ Kiitos siitä! :)

 

Pistää vain tämäkin teksti ihmettelemään, missä ovat tämän maailman käytöstavat? Toisen kunnioittaminen ja arvostaminen? Miksi ei enää ole herrasmiehiä ja hienoja, arvokkaita naisia?
Joskus jopa tuntuu, että olisin syntynyt väärälle vuosisadalle ajatellessani kuinka vähän osaan arvostaa nykypäivän maailman tyyliä ja elintapoja.

Millähän otsikolla tällaisen tekstin saisi nivottua yhteen?