Aattoyönä keinumassa

Illalla koiran kävelytyksen jälkeen menin istuskeleen leikkipuistoon ja mietiskeleen sitä kaikkee, mitä joulu on mulle aikasemmin ollut ja sitä, mitä se on mulle nyt.
Halusin olla siinä vaan ihan rauhassa ja katella ikkunoista ihmisten jouluhössötystä ja tohinaa, kun ne koristeli kuusia ja siivos viimesiä vetoja ennen isoo ja ihmeellistä päivää, kun lapset on onnellisimmillaan ja vanhemmilla hellittä vuoden isoin stressi. Musta joulu ei oo tänä vuonna tuntunut yhtään joululta. Oon koittanut kuunnella joululauluja ja katella joulu elokuvia. Oon kulkenut kaupoilla, jos ihmisten joulumieli tarttus muhunkin, mutta ei. Se vaan on ja pysyy kaikana mun luota. Joulusiivouksellekin haistatin pitkät ja nyt istuskelen koirani kanssa keskenäni kotona kirjottelemassa runoja kaikesta mieleen tulleesta.
Siinä puistossa keinussa istuessa huomasin puistotiellä seisovan jonkun ja miettivän selkeesti, tulisko mun luo vai ei. Lopulta se tuli siihen viereen. Ihan tuntematon ihminen. Toivotti ensin hyvää joulua ja kysy, miks mä siellä yksin istun. En mä osannut vastata siihen mitään.. Rapsutin vaan Tindraa ja tuijottelin hölmistyneenä sen miehen housunlahkeita.  Loppuviimeks se istu siihen viereiseen keinuun ja koitti alkaa jutteleen niitä näitä. Mua lähinnä vaan ärsytti se, etten saanut olla siinä rauhassa. Toisaalta mua taas ihmetytti se, miks joku ventovieras näki vaivaa niin paljon, että jäi siihen jutteleen. Sano vaimonsa odottavan jo häntä kotiin, kun piti vaan kaverille nopeesti viedä joululahja.. Se alko ihmetellä, etten reagoinut mitenkään sen jutteluihin ja yhtäkkiä se vaan halas mua ja sano menevänsä nukkuun.
Pienen hetken päästä mä havahduin siihen, että sora rapisi siinä ja joku istu taas viereiseen keinuun. Sehän se oli. Se sama mies tuli ja sano, että sen oli pakko tulla kattoon, etten mä siihen koko yöks jää istuun yksin.
Ihmetteli siinä, miks mä istun siinä keinussa yksin ja kyseli onko mulla kaikki ok. Varmisti, etten oo sille vihanen mistään. Kielsin olevani vihanen kellekään. Tarvittin vaan aikaa miettiä asioita, kun tuntuu pikkusen pahalta tällä hetkellä.
Kovasti se ihmetteli mikä niin pahalta tuntuu. Erehdyin sille sit kertoon tajunneeni tänään, että tietämättäni työnnän ihmisiä pois mun luota, etten aiheuttas niille mielipahaa.
Kerroin, että mulla todettiin kakssuuntanen mielialahiriö. Saatan tänään olla ilonen kun pikkulintu viljapellossa, mutta seuraavana päivänä maani myynyt ja rahani juonut. En halua päästää ketään uutta ihmistä lähelleni siitä syystä, etten sit masennusjaksollani satuttas niitä. Loppuviimeks taas tajusin pohjalla olevan oma itsekäs ajatus ja pelko siitä, että saattasin satuttaa sillä itteeni. Jos joku musta enemmänkin tykkäis ja kaikki olis hyvin ja sit ensimmäisen masennusjakson tullessa se ihminen huomasikin, ettei jaksakaan olla mun tukena, ja tajuis olevan liian raskasta elää mun kanssa.. Sit jos se siinä vaiheessa jättäis mut. En mä enää sellasta kestäs. Se hajottaa päätä enemmän, kun mikään muu, eikä mun pää oo mikään ehjin mahdollinen nytkään.
Yhtäkkiä se menikin hiljaseks. Ei enää vastannut mitään. Mä nousin keinusta lähteekseni, mutta vilkasin taakseni ja siihen se jäi istuun. Jäi kylmään keinuun miettiin, mitä olin just sanonut. Komensin sitä mennä kotiinsa, kun sillä on siellä ihmisiä jotka sitä odottaa joko nukkuun viereensä tai peitteleen.
Otin ite Tindran ja painelin suorinta tietä kotiovelle ja vielä kotioveltakin näin sen edelleen istuvan siellä kaukana puistossa siinä mun viereisessä keinussa takinliepeet maata hipoen. Siinä se varmaan mietti, että elämää voi näköjään elää eritavallakin, kun mihin hän oli tottunut.

Tälläsen tiivistelmän mä tästä tän iltasesta kirjottelin, kun aloin oikein miettiin:



Mä yöllä salaa menin lähi puistoon keinumaan
Siinä toivoin, että yksin pitkään olla saan
Iltakävelylläsi satuit mun ohi kulkemaan
Hetken siinä mietit, mutta tulit juttelemaan
Vaikka kuinka yritit istuin siinä hiljaa vaan
En pystynyt mä muuta, kuin maahan tuijottaan
Mä pitkään hiljaa olin, sä jaksoit odottaa
Vakavana mua katsoit ja tulit lopulta halaamaan
Jonka jälkeen lähdit vaimosi viereen nukkumaan
Mä jäin siihen ajatuksissani koiraa rapsuttaan
Kohta askeleet läheni alkoi hiekka rapisemaan
Jonkun sinä kerroit saaneen sinut palaamaan
Tulit kai katsomaan, minun menneen  kotiin nukkumaan
Vaan eipä yksinäisen kiire kotiin ollutkaan
Hällä koiransa kun oli jo siinä mukanaan
Ei jäänyt tyhjään kotiin häntä kukaan odottamaan
Sä huomasit sen palatessasi viereeni istumaan
Hetken katsoit mua hiljaa ja olit kummissaan
Kuinka valitsin seurakseni riippuvan renkaan
Mä kai tiesin hyvin syyni siihen valintaan
Sitä kun en voisi saada luotani pakenemaan
Se siinä tukenani olisi vaikka sattuisi masentamaan
Silloin kun en hymyilisi saati pystyisi nauramaan
On ihmisen luonto pyrkiä iloiseen seuraan
Nykyään harvoin olen sitä, enkä nyt ainakaan
Niin paljon surua mahtuu tähän maailmaan
Ja aika ajoin se kaikki pyrkii mulle kasaantumaan.
Mä tämän kaiken tiesin, enkä sulle pystynyt kertomaan
Kuinka loppujen lopuksi paljon se mua satuttaakaan
En uskalla enää päästää itseäni rakastumaan
Ennen pitkää se johtaa vakavaan tunnetapaturmaan
Se syöksyy päin seinää ja saa minut loukkaantumaan
En voi vaatia ketään tälläistä paskaa jaksamaan
Kun saatan yhtäkkiä vain lipsua masentumaan
Mä nousen ylös keinun jääden siihen heilumaan
Jokin pakottaa mut kääntymään ja taakseni katsomaan
Olet jäänyt siihen hölmistyneenä perääni tuijottamaan
Mä kehotan sua mennä sisään joulua juhlimaan
Otan koirani ja lähden kohti kotia taivaltamaan
Alkaa ajatuksissani kyyneleen poskille virtaamaan
Rauha minut täyttää  kun koti oven viimein auki saan
Kengät jalastani heitän ja menen sohvalle istumaan
Tulee koira sohvan luo jääden viereeni makaamaan
Alan ajatuksissani jotain elokuvaa tuijottamaan
Huokaan hiljaa mielessäni: kohta on joulu ohi taas.